Donia - Metsä || Warblind&Tzainn

[kridu]

Scheiran (Varjonkantaja) Hairahdus

Talvi oli tehnyt kepposiaan ja vuodattanut lumipeitteet metsänkin suojaksi. Puiden latvustojen lävitse pystyi katsomaan mustalle taivaalle, jolla tuikki monia, monia kirkkaita tähtiä. Pakkastakin oli heitetty ilmaan runsaalla kädellä, jonka vuoksi talviyössä paleleva Scheiraniksi nimetty äpärä näytti kyrpiintynyttä naamaa. Tuo monivärinen paketti taapersi vatsaansa myöten penkassa kuono nyrpistyneenä vilusta ja ponnistuksesta, jonka jokainen askel hänet pakotti tekemään. Iltaan suurempaakin loikkaa hopeakruunu ei pääsisi liikkeelle, ellei sitten kaivaisi tunnelia hangen alle... Joka ei tullut kysymykseenkään, sillä pienokainen oli jo lyhykäisen elämänsä aikana tietämään, että hangen alle tuppasi tukehtua helposti ja se ei luonnollisestikaan olisi hyvä juttu. Silloin lähtisi henki eikä heräisi enää ikinä ja Scheiran halusi nähdä kevään ihan ehdottomasti. Oli kuulemma jännää aikaa kun hanget lähtivät kuin itsestään, vaikka se johtuikin auringosta, joka oli kuumempi kesällä. Neitokainen tunsi itsensä fiksuksi ajatellessaan maailman menoa, samaan aikaan kun tarpoi väsyneenä hangessa syvemmälle metsään. Eripariset sielunpeilit tutkailivat pimeää maastoa. Kaikki näytti ihan erilaiselta kuin päivällä ja ilman kauheaa lumimassaa! Mutta Scheirania ei pelottanut hitustakaan, hänen kasvoilleen pikemminkin nousi uhmakas virnistys, kun pystyi toteamaan kulkeneensa ennätyspitkälle!

Äpärä vilkaisi taakseen, nähden mönkimisjälkensä, tuo tyytyi kuitenkin vain vilkaisuun ja jatkoi matkaansa. Hän oli lähtenyt salaa, mutta oletti ainakin että Tzainn, hänen ihQ siskonsa olisi huomannut paon, saattaen seurata kohta perässäkin. Comatosesta ei Scheiran uskonut hetkeäkään mitään sellaista. Hän oli yllättävän etäinen veljeensä, mutta olikos ihmekkään, kun talon ainoa mies oli sellainen neiti. Nuorimmainen oli sitä mieltä, että hän oli mies talossa. Ehkä jopa eniten isäänsä tullut, sellaistakin oltiin juoruttu joskus. Turhaa, tyhjää puhetta. Eihän hopeaharja ollut edes nähnyt isäänsä, eikä ollut samaa näköäkään muuta kuin harjan kanssa.

[Warblind]

"Helvetti.." kitukasvuinen muksu kirosi hypellessään lumihangessa siskonsa perässä. Mamiltahan kuului oppia parhaat sanat jo varhaisessa vaiheessa! Öiset pakkaset, nämä korkeat lumimassat puiden lomissa. Kuka niitä tarvitsi? Pakkanen vain kiristyi, mitä lähemmäs aamun pikkutunteja aika kulki. Jäätävä tuuli pölläytteli puuterilunta pennun kapeapiirteisille kasvoille. Vaikka miten luonteeseen kuuluisi rauhallisuus, niin ehei, ei näillä pakkasilla! Miksei olisi omaa pientä vihreiden miesten armeijaa, jotka voisivat pomppia sen epävakaan persoonan perässä, niin Tzainn Usvantyttäreksi nimetty kolmivärinen emo-tyylinen kakara voisi vain nukkua. Siskoa ei jätetä, niinhän se Tzainnin mielestä meni, mutta miksi sen täytyi haahuilla keskellä yötä keskellä ei mitään? Oli pienelle mönkijälle vaikeaa hyppelehtiä puuterilumen keskellä etsien siskoaan, luojan kiitos tosin, että Scheiran oli jo aurannut valmiiksi Tzainnille väylää, hänen ei tarvinnut kuin mönkiä ja pomppia jos sattui tulemaan jokin pettävä kohta. Mitä Sawere-äiti oli joskus sanonut? 'Lupaukset on pidettävä - oli se mikä tahansa'. Ja Tzainn oli luvannut itselleen jo nyt, ettei antaisi anteeksi sille, kuka hipaisisikaan siskoa. Jos veljelle kävisi jotain, oli se enempi yhdentekevää kuin jos Scheiranille kävisi jotain. Silti, pentu varmasti suolistaisi jokaisen, joka uhkaisi perhettä.

"hnngh", narttu mumisi epämääräisesti, hengittäen raskaasti. Pienen mukelon lämmin hengitys muuttui hopeiseksi höyryksi, kohoten kohti tummia taivaita, kohti terävää sirppikuuta. Tzainn tuijotti hetken aikaa taivaalle, jatkaen siskon perässä mönkimistään. Tzainn sai olla kiitollinen siitä, että siskon eteneminen oli hitaampaa kuin Tzainnin, itsepä aurasi vanhemmalle siskolle tietään. Aikansa möngittyään eteenpäin, sekaverinen haistoi Scheiranin, ja oikeastaan näkikin. "Scheiran!" Tzainn murahti syyttävänä, mutta silti niin tyynenä. "mikä neronleimaus oli lähteä keskelle ei mitään, keskellä yötä?" pikkuneiti kyseli neutraalina, pomppien siskonsa luokse. Sekaverinen ei paljastanut silmiään edes siskolleen, ei edes mulkoillakseen pahasti. Oli toki Scheiranin oma päätös mitä tekisi, mutta sehän ei menisi minneen ilman Tzainnia! Se oli varma.

[kridu]

Kyllä, lapsukaiset olivat oppineet hyville tavoille jo pienestä pitäen äitirakkaan seurassa. Totiseksi muuttunut ilme kasvoillaan nartturakki laittoi menemään kinosten keskellä, lumen puuteroidessa hänen lapsen pyöreitä kasvonpiirteitään, jotka tulisivat iänmyötä muuttumaan siroiksi, kauniiksi. Scheiran kompastui hankeen nenälleen, kun jokin hangen alla tarrasi ikävästi jalkaan. Eripariset sielunpeilit näyttivät hetken aikaa ehkä enemmän punaisilta, kuin keltaiselta ja vihreältä, kun kiukunpuuska lensi tuon ylitse kierosti ja ilkeästi ja... Jumalauta. Rakkimus tappaisi vielä sen jonkun joka häntä kehtasi kiusata herkkänä hetkenä. Monivärinen peruutti ylös päästyään muutaman askeleen ja alkoi kaivamaan tappajaa ylös kinoksista. Vain muutaman tassun heilautuksen jälkeen löysi Scheiran vihollisensa: puunoksan, saatanallisen kepin.
"Vielä minä sinut huora opetan minua palvomaan..." narttu nurisi silmät salamoiden, iskien pienet naskalihampaansa kuolleen oksan kimppuun. Tuo repi ja riuhtoi hetken aikaa, kunnes täysin lahonnut kappale lennähti pieniksi pirstaleiksi. Hevilettirakki nappasi pisimmäksi jäänen oksan suuhunsa ja lähti jatkamaan hiljaisuuden vallitessa rankkaa matkaansa. Omahyväinen virne eksyi tuon kasvoille, kunnes Varjonkantaja kuuli takaansa ääniä. Keppi suussaan narttu kääntyi katsomaan ja hahmottikin sisarensa piirteet ja pian kuulikin äänen.

"Extreme urheilua pitää harrastaa! Tzainn, mä kyllä jo arvasin että kohta sitä tullaan perässä!" Scheiran sanoi virnistellen. Ääni oli vaikea selkoinen, sössöttävä kalikan ansiosta, mutta sekaverinen elätteli silti toivoa, että hänen Ustantyttärensä ymmärtäisi puheen. Telepatian kuului toimia tilanteessa kuin tilanteessa. Enempää vastauksia odottelematta lähti puppelo jatkamaan eeppistä matkaansa kohti metsikön sisintä, synkintä paikkaa, jonka rämäpää tahtoi ihan välttämättä nähdä yöaikaan. Olisi varmasti siistiä! Ties vaikka tulis vastaan zombeja tai vampyyrejä!.. Tai jotain.
"Jos nähtäs vaikka sukkamieliä tai kuikeloita!" Scheiran selitti silmät innosta loistaen, tarpoessaan vatsaansa myöten hangessa.