Post by kridu on Nov 21, 2010 15:19:45 GMT 2
//Fang vauvarakin kaa tänne~//
Scheiran
Maa oli valkeana lumesta, joka oli päättänyt haudata Kuolon maata alleen parhaansa mukaan. Scheiraniksi nimetty äpärä juoksenteli lammen vierusta ihan kikseissään uudenlaisesta untuvasta, joka nipisteli varpaita mukavasti ja pöllysi hauskasti kun sitä pyyhkäisi askeleidensa mukana. Tyttölapsi oli syntynyt ennen lumien tuloa, mutta koki silti valkeat kiteet omaksi elementikseen, sillä hän oli ollut ennen lumetonta aikaa sen verran pieni, ettei muistanut kauheasti mitään muuta kuin tylsän ruskean maan joka tahrasi turkin ja sai äidin valittamaan. Eripari silmät kiiltisivät innosta, kun pienet jalat tempoivat muutamia kuukausia vanhaa ruumista eteenpäin liukkaassa maastossa. Ja kun osaisi tasapainotella oikein, pystyi liukumaan! Hän lopetti juoksemisen ja keskitti painoaan oikein, liukuen metrin eteenpäin, kunnes rynäsi nokalleen, nuohoten päällään hankea.
"Ai saasta!" Scheiran manasi kimeällä lapsen äänellään tapaturmaansa, ollen ihan salaa iloinen ettei äiti ollut lähettyvillä. Oikeastaan pennulla ei ollut edes lupaa lähteä äitinsä, siskonsa ja veljensä luota muualle, mutta hän oli lähtenyt. Narttu tiesi, että hänellä oli ollut vielä yksi sisko, mutta hän oli kuollut ihanihan pienenä. Kuolema oli pelottava asia, mutta samalla hyvinkin kiehtova. Hän ei halunnut että äiti tai sisarukset kuolisivat. Kuollutta isosiskoaan ei Scheiran muistanut millään tavalla. Isäkin hänellä oli jossain ja isä oli kuulemma paha. Miten isi pystyi muka olemaan paha? Eikö isin pitänyt olla kiva? Kaikki asiat eivät olleet ihan iskostuneet Scheiranin pääkoppaan. Mutta kyllä hän oppisi vielä jonain päivänä ymmärtäään.
Scheiran
Maa oli valkeana lumesta, joka oli päättänyt haudata Kuolon maata alleen parhaansa mukaan. Scheiraniksi nimetty äpärä juoksenteli lammen vierusta ihan kikseissään uudenlaisesta untuvasta, joka nipisteli varpaita mukavasti ja pöllysi hauskasti kun sitä pyyhkäisi askeleidensa mukana. Tyttölapsi oli syntynyt ennen lumien tuloa, mutta koki silti valkeat kiteet omaksi elementikseen, sillä hän oli ollut ennen lumetonta aikaa sen verran pieni, ettei muistanut kauheasti mitään muuta kuin tylsän ruskean maan joka tahrasi turkin ja sai äidin valittamaan. Eripari silmät kiiltisivät innosta, kun pienet jalat tempoivat muutamia kuukausia vanhaa ruumista eteenpäin liukkaassa maastossa. Ja kun osaisi tasapainotella oikein, pystyi liukumaan! Hän lopetti juoksemisen ja keskitti painoaan oikein, liukuen metrin eteenpäin, kunnes rynäsi nokalleen, nuohoten päällään hankea.
"Ai saasta!" Scheiran manasi kimeällä lapsen äänellään tapaturmaansa, ollen ihan salaa iloinen ettei äiti ollut lähettyvillä. Oikeastaan pennulla ei ollut edes lupaa lähteä äitinsä, siskonsa ja veljensä luota muualle, mutta hän oli lähtenyt. Narttu tiesi, että hänellä oli ollut vielä yksi sisko, mutta hän oli kuollut ihanihan pienenä. Kuolema oli pelottava asia, mutta samalla hyvinkin kiehtova. Hän ei halunnut että äiti tai sisarukset kuolisivat. Kuollutta isosiskoaan ei Scheiran muistanut millään tavalla. Isäkin hänellä oli jossain ja isä oli kuulemma paha. Miten isi pystyi muka olemaan paha? Eikö isin pitänyt olla kiva? Kaikki asiat eivät olleet ihan iskostuneet Scheiranin pääkoppaan. Mutta kyllä hän oppisi vielä jonain päivänä ymmärtäään.