Post by Juhis on Aug 27, 2010 18:30:31 GMT 2
A/N: Tuli yhtäkkiä hirveä inspiraatio Kuolo-ficciin ja kun inspiraatio tulee, pitää sitä totella. Älkää nyt tappako minua koko ajan surkeammasta tekstistä, johtuu tästä biisistä, jota kuuntelin kirjoittaessani. Ei olisi pitänyt... Lupaan kirjoittaa joskus parempaa tekstiä. Ja joo, improvisoin Yuun ulkonäön ihan täysin. Sori Kridu jos raiskasin. Hahmot © minä & Kridu.
Henkilöt: Shemian & Jûkyû.
Aloitus- ja lopetuspäivämäärä: 27.8.2010
- - -
WREAKING ON THE WAY
Oli inhottava syyspäivä, harmaa, ankea ja masentava. Lämpötila hipoi jotenkuten kymmentä astetta ja navakat tuulenpuuskat piiskasivat tihkusadetta lähes vaakasuorassa maata vasten. Taivas oli pilvinen ja kylmänharmaa ja merenrannalla aallot kohosivat useiden metrien korkuisiksi hurjasti pärskähteleviksi vaahtopäisiksi hevosiksi, joita Ahti ajoi kohti rantakallioita joka kerta raivokkaammin. Tuuli ujelsi surullista oopperaansa jokaisessa pienessä kivenkolossa. Syysmyrsky oli tulossa.
Eteläisellä hiekkarannalla pärskeet eivät ehkä olleet yhtä mahtavat kuin kallioilla, mutta kyllä nekin syöksyivät voimalla huuhtomaan kullankeltaista rantaviivaa, tuoden meriltä mukanaan monenlaisia asioita, kuten merisiilejä, ravunkuoria ja joidenkin nisäkkäiden selkänikamia, hyläten ne sitten kylmästi rannalle vain palatakseen pian taas raastamaan ne väkisin mukaansa ulapalle. Jonkun mielestä tämä oli pelottavaa, jonkun toisen kiehtovaa ja jotakin taas ärsytti jokavuotinen myrsky, joka kaatoi puita ja teki tuhoja.
Rannalla oli joku. Joku, joka ei pelännyt.
Aallokossa kahlasi noin polvea myöten nuori, punahiuksinen mies. Hän oli pukeutunut ainakin yhtä kokoa liian suureen, suklaanruskeaan T-paitaan ja tummansinisiin, löysiin farkkuihin, jotka oli käärinyt polven yläpuolelle saadakseen kahlata kastelematta vaatteitaan. Jollain muulla olisi ehkä voinut olla kylmä, mutta Shemian oli tottunut. Häntä ei palellut. Hän katsoi tiiviisti aaltoja, kyykistyi, kastoi sormensa veteen ja vei sen huulilleen. Merivesi tosiaan oli suolaista.
Shemian, se hänen nimensä oli. Hänellä ei monen silmissä ollut arvoa, hän oli pelkkä tavallinen Minchia-heimon jäsen, ehkä tavallista hyvätapaisempi ja sukkelampi puhuja, mutta muuten varsin tavallinen. He eivät tienneet.
Mies riisti tutkivan katseensa vedestä ja suuntasi sen horisonttiin. Se oli uhkaavan näköinen, tumma ja raju, kesytön kuin villihevonen. Hyvä. Tulisipahan kunnon myrsky.
Shemian oli pitkä, lihaksikas, jäntevä ja hyväkuntoinen nuorimies. Hänellä oli kapeat, vaaleat kasvot ja erikoiset eriparisilmät; vasen jäänsininen ja oikea verenpunainen. Hän oli kokenut tarpeeksi ihailua ja pilkkaa sielunpeileistään, jotta olisi niistä jaksanut itse välittää (vaikka toki hän oli ylpeä niistä ajatellessaan näin olevansa jotenkin erityinen). Hiuksensa hänellä olivat rubiininpunaiset ja tapasivat laskeutua kurittomina kiehkuroina silmille, muutoin ne valuivat ilmavina olkapäille. Kaikin puolin komea miehenalku ja kieltämättä aika ylpeä siitä.
Hän kääntyi, kahlasi rantaan eteensä katsomatta ja tajusi vasta varpaansa ensimmäistä kertaa hiekalle laskettuaan, että joku oli tarkkaillut häntä.
Punasuortuvaisen eriväriset seilunpeilit tuijottivat suoraan kirkkaansinisiin vastaaviin. Niistä ei ollut luettavissa minkäänlaista mielentilaa, ne vain tuijottivat neutraalisti suoraan hänen omiinsa. He olivat tavanneet aiemminkin.
"Te. Kuka olettekin", Shemian totesi ja vastausta odottamatta otti pari askelta taaksepäin jättääkseen kohteliaan välimatkan. "Mitä teette täällä, erotettu?"
"Katselen", noin kolmikymppinen mies sanoi tyynesti viileällä äänellään. Hänen silmiensä läpitunkeva katse ei enää tarjonnut vilkaisuakaan silmäkulmasta noin 15-vuotiaalle punahapselle, vaan oli nyt suuntautunut myrskyisälle merelle. Mies oli pitkä, Shemiania pidempi ja hän oli ulkonäöllisesti lähes virheetön: komea, ylväsryhtinen ja lihaksikas vaeltaja korpinmustilla, tuuheilla hiuksilla, joihin tuulenpuhurit puhalsivat kiehkuroita ja... ja näyttävällä arvella, joka kulki lähes pystysuoraan vasemman silmän ylitse ja muodosti raksin otsalla kulkevan vinosti vaakasuoran kanssa. Se taisikin olla hänen ainoa epätäydellisyytensä. Hän oli karismaattinen, itsetietoinen ja ylpeän tuntuinen kulkija, jonka aura uhkui päättäväisyyttä. Hän oli eri tasolla kuin Shemian. Jossain mielessä.
"Katselitte minua, ettekö totta?" Shemian uteli.
"En", mies näpäytti eikä vilkaissutkaan seuralaiseensa. Tämä vähäpuheisuus oli se piirre, mikä Shemiania vaeltajassa kiehtoi. Hänessä riitti haastetta. Hän oli älykkään ja etäisen tuntuinen ihminen. Poikkesi massasta.
"Mertako sitten?"
"Niin."
"Miksi?"
"Haluan."
"Pidättekö merestä?"
"Mmh."
Shemian tiesi, milloin raja tuli vastaan. Mustahiuksista ei kai juuri nyt kiinnostaisi vastailla kysymyksiin. Ei kyllä ollut kiinnostanut viime kerrallakaan. Eikä varmaan koskaan.
"Minäkin olen täällä."
Toinen ei vastannut. No, ei ihme. Kai hän nyt itsekin näki, että Shemian oli siellä.
"Tarvitsetteko suojaa myrskyltä? Minulla..." minchialainen aloitti taas.
"En", laumaton vastasi jonkun muun mielestä ehkä ärsyttävän lyhyesti. Mutta eriparisilmäinen miehenalku melkein riemastui. Tämä laumaton osasi ja halusi huolehtia itsestään. Itsenäinen ja vahva tyyppi. Sellaisia rubiinihapsi arvosti. Hän katsoi vielä kerran ihonmyötäiseen, vaaleanharmaaseen hihattomaan ja tummanharmaisiin farkkuihin pukeutunutta miestä. Jalassaan vaeltajalla oli yllätys yllätys vaelluskengät.
"Haluatteko olla rauhassa?"
"Kyllä kiitos."
"Selvä. Näkemiin", eriparisilmä sanoi ja lähti kävelemään pois rannalta ehtiäkseen ajoissa sateensuojaan.
"Hyvästi."
Henkilöt: Shemian & Jûkyû.
Aloitus- ja lopetuspäivämäärä: 27.8.2010
- - -
WREAKING ON THE WAY
Oli inhottava syyspäivä, harmaa, ankea ja masentava. Lämpötila hipoi jotenkuten kymmentä astetta ja navakat tuulenpuuskat piiskasivat tihkusadetta lähes vaakasuorassa maata vasten. Taivas oli pilvinen ja kylmänharmaa ja merenrannalla aallot kohosivat useiden metrien korkuisiksi hurjasti pärskähteleviksi vaahtopäisiksi hevosiksi, joita Ahti ajoi kohti rantakallioita joka kerta raivokkaammin. Tuuli ujelsi surullista oopperaansa jokaisessa pienessä kivenkolossa. Syysmyrsky oli tulossa.
Eteläisellä hiekkarannalla pärskeet eivät ehkä olleet yhtä mahtavat kuin kallioilla, mutta kyllä nekin syöksyivät voimalla huuhtomaan kullankeltaista rantaviivaa, tuoden meriltä mukanaan monenlaisia asioita, kuten merisiilejä, ravunkuoria ja joidenkin nisäkkäiden selkänikamia, hyläten ne sitten kylmästi rannalle vain palatakseen pian taas raastamaan ne väkisin mukaansa ulapalle. Jonkun mielestä tämä oli pelottavaa, jonkun toisen kiehtovaa ja jotakin taas ärsytti jokavuotinen myrsky, joka kaatoi puita ja teki tuhoja.
Rannalla oli joku. Joku, joka ei pelännyt.
Aallokossa kahlasi noin polvea myöten nuori, punahiuksinen mies. Hän oli pukeutunut ainakin yhtä kokoa liian suureen, suklaanruskeaan T-paitaan ja tummansinisiin, löysiin farkkuihin, jotka oli käärinyt polven yläpuolelle saadakseen kahlata kastelematta vaatteitaan. Jollain muulla olisi ehkä voinut olla kylmä, mutta Shemian oli tottunut. Häntä ei palellut. Hän katsoi tiiviisti aaltoja, kyykistyi, kastoi sormensa veteen ja vei sen huulilleen. Merivesi tosiaan oli suolaista.
Shemian, se hänen nimensä oli. Hänellä ei monen silmissä ollut arvoa, hän oli pelkkä tavallinen Minchia-heimon jäsen, ehkä tavallista hyvätapaisempi ja sukkelampi puhuja, mutta muuten varsin tavallinen. He eivät tienneet.
Mies riisti tutkivan katseensa vedestä ja suuntasi sen horisonttiin. Se oli uhkaavan näköinen, tumma ja raju, kesytön kuin villihevonen. Hyvä. Tulisipahan kunnon myrsky.
Shemian oli pitkä, lihaksikas, jäntevä ja hyväkuntoinen nuorimies. Hänellä oli kapeat, vaaleat kasvot ja erikoiset eriparisilmät; vasen jäänsininen ja oikea verenpunainen. Hän oli kokenut tarpeeksi ihailua ja pilkkaa sielunpeileistään, jotta olisi niistä jaksanut itse välittää (vaikka toki hän oli ylpeä niistä ajatellessaan näin olevansa jotenkin erityinen). Hiuksensa hänellä olivat rubiininpunaiset ja tapasivat laskeutua kurittomina kiehkuroina silmille, muutoin ne valuivat ilmavina olkapäille. Kaikin puolin komea miehenalku ja kieltämättä aika ylpeä siitä.
Hän kääntyi, kahlasi rantaan eteensä katsomatta ja tajusi vasta varpaansa ensimmäistä kertaa hiekalle laskettuaan, että joku oli tarkkaillut häntä.
Punasuortuvaisen eriväriset seilunpeilit tuijottivat suoraan kirkkaansinisiin vastaaviin. Niistä ei ollut luettavissa minkäänlaista mielentilaa, ne vain tuijottivat neutraalisti suoraan hänen omiinsa. He olivat tavanneet aiemminkin.
"Te. Kuka olettekin", Shemian totesi ja vastausta odottamatta otti pari askelta taaksepäin jättääkseen kohteliaan välimatkan. "Mitä teette täällä, erotettu?"
"Katselen", noin kolmikymppinen mies sanoi tyynesti viileällä äänellään. Hänen silmiensä läpitunkeva katse ei enää tarjonnut vilkaisuakaan silmäkulmasta noin 15-vuotiaalle punahapselle, vaan oli nyt suuntautunut myrskyisälle merelle. Mies oli pitkä, Shemiania pidempi ja hän oli ulkonäöllisesti lähes virheetön: komea, ylväsryhtinen ja lihaksikas vaeltaja korpinmustilla, tuuheilla hiuksilla, joihin tuulenpuhurit puhalsivat kiehkuroita ja... ja näyttävällä arvella, joka kulki lähes pystysuoraan vasemman silmän ylitse ja muodosti raksin otsalla kulkevan vinosti vaakasuoran kanssa. Se taisikin olla hänen ainoa epätäydellisyytensä. Hän oli karismaattinen, itsetietoinen ja ylpeän tuntuinen kulkija, jonka aura uhkui päättäväisyyttä. Hän oli eri tasolla kuin Shemian. Jossain mielessä.
"Katselitte minua, ettekö totta?" Shemian uteli.
"En", mies näpäytti eikä vilkaissutkaan seuralaiseensa. Tämä vähäpuheisuus oli se piirre, mikä Shemiania vaeltajassa kiehtoi. Hänessä riitti haastetta. Hän oli älykkään ja etäisen tuntuinen ihminen. Poikkesi massasta.
"Mertako sitten?"
"Niin."
"Miksi?"
"Haluan."
"Pidättekö merestä?"
"Mmh."
Shemian tiesi, milloin raja tuli vastaan. Mustahiuksista ei kai juuri nyt kiinnostaisi vastailla kysymyksiin. Ei kyllä ollut kiinnostanut viime kerrallakaan. Eikä varmaan koskaan.
"Minäkin olen täällä."
Toinen ei vastannut. No, ei ihme. Kai hän nyt itsekin näki, että Shemian oli siellä.
"Tarvitsetteko suojaa myrskyltä? Minulla..." minchialainen aloitti taas.
"En", laumaton vastasi jonkun muun mielestä ehkä ärsyttävän lyhyesti. Mutta eriparisilmäinen miehenalku melkein riemastui. Tämä laumaton osasi ja halusi huolehtia itsestään. Itsenäinen ja vahva tyyppi. Sellaisia rubiinihapsi arvosti. Hän katsoi vielä kerran ihonmyötäiseen, vaaleanharmaaseen hihattomaan ja tummanharmaisiin farkkuihin pukeutunutta miestä. Jalassaan vaeltajalla oli yllätys yllätys vaelluskengät.
"Haluatteko olla rauhassa?"
"Kyllä kiitos."
"Selvä. Näkemiin", eriparisilmä sanoi ja lähti kävelemään pois rannalta ehtiäkseen ajoissa sateensuojaan.
"Hyvästi."
