Michian mutakuoppa :: I think I'm gonna be sick

[vohveli]

[Tika siis tänne 8)]

Tähdet tuikkivat kirkkaina täysin mustalla taivaalla. Oli jo kuitenkin aamuyö, kyllä sen Auringon pitäisi pian ruveta nousemaan. Yö oli kylmä, maakin oli roudassa. Maassa, mudan peittämänä pakasi tutisten yksi pentu.
Ei pentu sen takia tärissyt, että sillä oli kylmä. Oli se sentäs saanut sen verran karvapeitettä, että pärjäisi talven yli. Tuo minchia tärisi pelosta. Se ei tajunnut, mitä se tumma kettu oli tehnyt, ja mikä keltaista itseään vaivasi. Se tiesi että se ranwi oli mennyt jo pois, mutta monta sen kopiota oli seurannut sitä ja... Stab oli vain pystynyt menemään niiden läpi. Ja kun nuo haamut eivät olleet jättäneet raukkaa rauhaan koko yön aikana.
Ainakin tästä lähtien pentu ei astuisi jalallakaan michioiden alueilta pois.

[Oho, siitä tuli lyhyt ._.]

[Tika]

[[Eeh, sori mun moka x] En tajunnu katsoa tarpeeksi usein tuolta, että olisitko sitä töpöä tehnyt joten vähän viivästyi vastaaminen :'D]]

Igotsunea asteli melkein leppoisana minchioiden reviirillä, mutakuopalla. Se oli tyytyväinen saadessaan olla yksin, tuo asia sai tämän hiukan hymyilemäänkin. Kun ei aina vain jaksanut uhkailla tyyppejä, kuten tämä usein päätyi tekemään. Harva koiraeläin nimittäin oli tämän mieleen. Ja jos susi ei sattunut pitämään jostakusta, alkoi tämä uhkailemaan, ja usein hyökkäsikin lopulta. Ranwiksi tekevä purema oli tosin aika toimiva pelotin, ja joskus vastustajat karkasivat pois peläten puremaa. Mitä pelkureita, eikä ranwina olo ollut edes kamalaa. Itseasiassa se oli mukavaa. Näin ruskea kieroontuneessa mielessään tuumailla.

Kunnes sen herkkään nenään leijui jonkun koiraeläimen haju. Igotsune murahti hiljaa ja ärtyneenä kurtisti hiukan kuonoaan. Ei sitten missään saanut olla rauhassa. Ei edes yöllä! Mutta pitäisihän sitä mennä katsahtamaan, että minkälainen elukka se täällä piileksi. Niinpä susi lähti hiljaa tassuttelemaan routaista maata pitkin nuuhkien välillä maata ja välillä ilmaa. Pian tämä paikansikin hajun lähteen. Joku pelokas pentu. Ai mistä tiesi, että tuo oli pelokas? No sehän tärisi, pahasti vieläpä. Pelkäsi tietenkin joko jotain olematonta - niinkuin pennut yleensä - tai sitten Igoa. Susi kallisti hiukan päätään.
"Kukas se täällä on?" kysyi tämä venytellen ja ivalisesti.

[vohveli]

[Mitäpä tuosta, itelläki kesti ']

Tärisevään, tummaan kirsuun tunkeutui jonkun vieraan haju. Voi ei, jos se kettu tuli? Mutta, ei se ollut se kettu. Sen ranwin hajun pentu muistaisi varmasti koko loppuikänsä, tämä haju oli aivan uusi. Minchia vilkuili ympärilleen, kunnes silmiin osui ruskea uros. Sillähän oli... Sarvet, ylimääräinen jalkapari... Se oli ranwi! Pakokauhu valtasi keltaisen, mutta se huomasi, ettei pystynyt liikkumaan pelkäämiseltään. Pylly ei vain noussut maasta, eivätkä jalat liikkuneet. Katse oli nauliintunut tuohon pelottavan näköiseen ranwiin. Jos sekin tekisi sen saman, mitä se kettu.
'Kukas se täällä on?'
Tuo susi kuulostikin jo kamalalta. Sillä toisella ranwilla oli sentäs ollut lempeä ääni, vähän käheä tosin. Pentu puri huultaan niin kovaa että siitä melkein tuli verta. Mitään se ei vastannut, se oli liian peloissaan avaamaan suutaan. Stab ei vain osannut tehdä muuta kuin istua paikallaan katsoen paniikissa urosta.

[Tika]

Igotsune laski päätään hiukan lähemmäs ja tuijotti tuota pentua kylmästi silmiin. Joku pelkuri raukka. Voisi vähän leikkiä tuon kanssa. Selkeästi kun tätä pelkäsi. Hetken mielessä kävi jo jokin hyvin ilkeä asia, mutta ei sitä nyt jaksaisi. Kunhan vähän naljailisi. Tuollainen pentu tosin oli kyllä sellainen roska, ettei olisi väliä vaikka tuota vähän huonosti kohtelisikin.
"No eikö siitä lähde mitään ääntä?!" ärjäisi ranwi ja nosti päänsä kohoten korkealle pentuun nähden. Susi tuijotteli korkeuksistaan pentua vihamielisenä. Sitten tämä nosti yhden etutassuistaan ja koitti sillä läpätä pentua tuntuvasti kylkeen. Vähän voisi mukiloida, kun ei oltu pitkään aikaan mitään tälläisiä pentuja kiusattu. Pentuja kun oli paljon mukavampi kiusata kuin aikuisia, koska nuo pennut olivat paljon helpompia alistaa tahtoonsa. Susi myhäili tyytyväisenä.

[vohveli]

Tärinä senkuin kasvoi uroksen mulkoillessa. Hengittäessä pentu ei pystynyt kunnolla hengittämään sisäänpäin, se ei vain kyennyt täyttämään keuhkojaan täyteen. Hengitys vain tärisi ja oli melko nopeaa. Kyljet nousivat ja laskivat lähes yhtä nopeasti kuin sydän pamppaili. Ja se ei tosiaan tuntunut mukavalta. Mitä pentu olisikaan antanut yhdestä rauhallisesta hengen vedosta? Ahdisti vain niin hirveästi, ettei rauhallinen hengitys onnistuisi vaikka kuinka haluaisikin.
Ranwin ärjäistessä melko voimakkaasti jalat ponkaisivat nartun hiukan taaksepäin. Stabista tuntui, että se ei kohta enää pysyisi pystyssä tärinältään. Ei tässä mitään olisi, ellei se yksi tumma kettu olisi sattunut tekemään sitä. Mutta kun se oli sen tehnyt. Joku ilmiselvästi vaivasi keltaista. Se ei normaalisti ollut tälläinen. Oliko tämä pysyvää?
Mäts
Minchia mätkähti kyljelleen maahan, kun toisessa kyljessä tuntui edelleen ison tassun läimäytys. Miksi se teki noin? Läimäytys oli tosiaan tuntunut, ranwi oli varmasti voimakas. Narttu koitti pidätellä itkua, joku puristi jo kurkkua. Eikä se todellakaan helpottanut hengittämistä.
"L-lähtee lähtee", Stab sanoi tärisevällä äänellä viitaten siihen uroksen kysymykseen. Äänestä kuului jo selvä hengästyminen sen vuoksi, kun ei saanut tarpeeksi happea. Pennusta tuntui kuin pyörtyisi kohta.

[Tika]

"No alahan sitten sepittää, minkä ihmeen takia sinä täriset kuin tautinen?" ärisi uros ja työnsi naamaansa lähemmäs. Se tosiaan oli kiinnostunut, koska eikös pennut yleensä ollut ällöttävän pirteitä ja reippaita. Hyi. Mutta tuo ei ollut. Ihan kiinnosti tietää, kuka tai mikä pennun oli tuollaiseen tärinään saanut. Tuskin nyt ihan Igo sentään, eihän uros ollut vielä ehtinyt tehdsä paljon mitään. Vähän tönäissyt vain. Sutta hiukan vaivasi asia itseasiassa. Oliko se saanut jonkun kilpailijan, joka pelotteli otuksia pakokauhun partaalle? Mutta ei, eihän tällä kirotulla saarella ollut kuin ranwit... Synti muistui tämän mieleen ihan yhtäkkiä. Ehkäpä se oli tämän takana. Mistä sitä ikinä tiesi, ei täällä nimittäin tosiaankaan ollut muita pelottavia tekijöitä.

[vohveli]

[Kääkks, sori, oon jumittanu ihan liian kauan .__.]

Ääks, mitä tässä nyt pitäisi tehdä? Kai se olisi pakko kertoa, ties mitä tuo mörrimöykky tekisi jos pentu ei suostuisi kertomaan. Se ei uskaltanut lähteä pakoonkaan, ranwihan olisi saanut sen kiinni muutamalla harppauksella.  Toisen tunkiessa naamansa liian lähelle keltainen vinkaisi ja pomppasi taaksepäin.Ei tässä tosiaan voinut muuta kuin kertoa. Ja valehdellahan ei pystyisi, kuitenkin tuo saisi sen jotenkin selville multiaivoillaan ja tappaisi sitten Minchian.
Miten niin narttu oli muka vainoharhainen?
"Se... Oli vain yksi... kettu... Se..." Stab änkytti katse maahan luotuna. Ei luoja, tähänhän toden totta pyörtyisi kohta. Pentu koitti saada mahdollisimman paljon happea niillä lyhyillä hengenvedoilla, mitä kykeni tekemään. Ja ne olivat ihan liian lyhyitä, ei siinä ajassa kerinnyt saamaan tarpeeksi happea. Kaiken lisäksi minchian lisäksi myös tämän hengitys rupesi tärisemään. Toisaalta teki mieli juosta pois, toisaalta taas teki mieli hypätä uroksen jalkojen juureen itkemään, ja sitten se olisi voinut lohduttaa ja auttaa jotenkin~~
Ainoa ongelma oli vain siinä, ettei tuohon voinut mitenkään luottaa. Ei kehenkään pystyisi.

[Tika]

[[Ai mullako kesti? No ihan tosi x] Anteeksi.]]

Igotsune nosti päänsä vähän ylemmäs, jotta saattoi tarkastella pentua ylempää. Oli uhkaavampi olo kun sai ylhäältäpäin tuijotella. Hehee, olipas ranwi tänään ilkeä. Kun piti ihan pieniä pentuja kiusata, vaikka tuo jo ihan henkihieverissä peloissaan.
"Ai kettu. Hah, vanha kunnon Synti", sanoi uros mielissään. Hyvä Synti, levitä vaan pelottavaa viestiä ranweista.
"No mutta mitä sinulle muka on tapahtunut, ei näy ainakaan mitään haavoja", sanoi uros tylsistyneellä äänensävyllä. Mitähän se Synti oli saanut päähänsä? Nyt vasta Igotsunekin heräsi huomaamaan, etteihän tämä tuntenut Syntiä kovinkaan hyvin. Ei maksanut vaivaa.

[vohveli]

[*viheltelee* Entokijumitajoo]

Uroksen nostaessa päätään pentu taas köyristyi vielä vähän alemmas. Ainakin näki kuka oli tilanteen herra.
Hnn, Synti? Nuo kaksi siis tunsivat? Voi ei, eikai tuokin sitten tehnyt jotain? Hitto, eikö täältä mitenkään saanut kadottua? Vaikka kuinka koitti tahdon voimalla, se ei onnistunut.
Seuraavat ranwin sanat menivät ihan ohi korvien, sillä narttu oli kuulevinaan jotain. Äkisti tuo nosti päänsä ja katsoi ympärilleen. Ihan varmasti täällä oli joku muukin...
Sehän oli...! Siis mitä ihmettä? Oliko lohikäärmeitä muka olemassa? Tuo ainakin oli iso. Ja se tuijotti isoilla keltaisilla silmillä puiden takaa, jotka olivat vielä kaukana. Kyllä, kyllä se oli lohikäärme.
Stab tuijotti silmät lautasen kokoista tuota näkyä, jonka vain tuo itse pystyi näkemään. Aivot temppuilivat ihan omiaan.
"M-mitä tuo aikoo tehdä meille?" minchia sai änkäytettyä suustaan toljottaessaan mustaa lohikäärmettä. Se _oli_ iso. Jos se tulisi ja tappaisi kummatkin? Tai tuosta ilkeästä uroksesta hällä väliä, mutta Stab oli vasta pentu.

[Ee se on siis hallusinaatio se "lohikäärme" 8'')]

[Tika]

Igotsune hämmentyi. Mikä oli mikä häh? Just, pennulla vissiin viirasi päässä ja pahasti. Tarttuisikohan tuon sekopäisyys? Olisi varmaan parempi jättää tuo yksikseen pekäämään.
"Öh, en tiedä, mutta minun pitää nyt mennä", seposti uros ja lähti yhtäkkisesti hölkkäämään pois. Hullu pentu.

[[Omgomg, kiitti pelistä x] Igo on ilkeä, jätti Stab raukan yksin lohiksen armoille xD]]

[vohveli]

Pentu katsoi hätääntyneenä pois juoksevaa urosta. Se oli se ainut turva mikä olisi ollut, nyt ei ollut mitään. Stab jäi katsomaan jäykistyneenä lohikäärmettänsä.

[Ögög, tattista pelistä joo ja niin päin pois 8] ]