Post by Hiswa on Sept 26, 2008 20:23:20 GMT 2
__________Luku 1: Arki____________________________
Herään kello seitsämän. Käyn vessassa, pesen hampaani. Puen päälle arkivaatteeni, mustan hupparin ja farkut. Laitan hiukseni, ja menen syömään. Hetkeä myöhemmin kävelen jo linja-autopysäkilleni. Kuuntelen mp3:stani musiikkia.
'I am not afraid to keep on living, I am not afraid to walk this world alone, Honey if you stay, I'll be forgiven, Nothing you can say can stop me going home'
Kun linja-auto saapuu, menen sinne viimeisenä. En jaksa enää tunkeutua väkijoukon läpi, kun joudun kuitenkin istumaan jonkun tuntemattoman viereen. Ystäväni eivät pidä minulle paikkaa, sillä niitä ei ole. Kuuntelen koko ajomatkan musiikkia, niin kovalla etten kuule mitä ympärilläni tapahtuu. En halua kuulla, en välitä. Linja-auto pysähtyy koulullemme. Kävelen yhä musiikkia kuunnellen pääovelle. Seison nojaten pylvääseen. Kello soi. Kävelen väkijoukon keskellä, tunne, että minua tuijotetaan vainoaa kokoajan. Kävelen aamun ensimmäisen tunnin luokkaan. Istun pulpetilleni, otan vihkon esiin. En kuuntele sanaakaan aamunavauksesta, vain piirrän. En jaksa enää välittää siitä mitä muut supattelevat ja juttelevat aamun avauksen aikana, ei minua kiinnosta pätkääkään.
Aamunavauksen jälkeen kaikki menee nopeasti. Tunnit kuluvat minuutin tuntuisissa ajoissa. Opettajat huomauttelevat kuuntelemisesta. Istun ruokailussa yksin. En ajattele mitään, ei minun tarvitse.
Eräällä välitunnilla 3 entistä ystävääni kävelee minua kohti. Hiljennän mp3:seni musiikkia hieman.
- Siistis kuteet Japsu, ootko värjänny hiukses?
- Ei se kuule, sillä on niin kiire kuunnella animemusaa!
- Hei, tiiätkö sen yhen Erkin?
Vastaan kielteisesti.
- No kuitenkin, mä uskon että te sovitte yhteen tosi hyvin!
Epäilen asiaa, ja sanon vain että ei kiinnosta.
- Ihan sama, me kuitenkin pyydettiin sitä alkaa sun kaa, se tyyppi on tosi kiva.
Vastaan vihaisesti, etten ole antanu mitään lupaa, ja että tyypit saavat käydä sanomassa sille 'Erkille' että häipyy hevonkuuseen.
- Äläs nyt.. Hei tuolta se tulee!
Käännän katseeni, ja näen entisten kavereideni osoittavan seiskaluokkalaiseen poikaan, jolla on liian pieni farkkutakki, liian lyhytlahkeiset verkkarit, ja muutenkin hirveä vaatetus. Tyyppi on laimeasti sanottuna ylipainoinen, ja erikoisluokalla.
- Siis te käytte tosi hyvin yhteen! Erkillä on tosin vähän ongelmia ku sillon ADHD.
Kaikki kolme puhkeavat nauramaan. Minä mulkaisen heitä vain vihaisesti, ja laitan musiikin täysille.
Myöhemmin kuulen useita huomautuksia välitunneilla, aina kun Erkki menee ohitse.
- Tuolla se sun hanis on!
- Hei kato Erkki menee tuolla! Mee juttelee sille!
En jaksa reagoida, käännän vain katseeni pois, tai kävelen muualle.
Olen kyllästynyt olemaan naurun aihe, olen kyllästynyt olemaan ainoa ****** erilainen tässä koulussa. Mitä voisin tehdä? En mitään. Ellei sitten...
______________________________________________
Ja jatkoa tulee, kommentteja toivoisin. :3
Tämä on puolielämänkertainen, sillä puolet asioista on oikeasti tapahtuneet _minulle_. En kuitenkaan tarkoita että itse olisin tuo päähenkilö, hän vain on ns. minun peilikuvani tapainen, ja jos asiat menisivät minulla yhtään huonommin, niin tuo olisi minä.
Tarina kuvaa siis erään 8-luokkalaisen tytön elämäää, lyhyesti.
Herään kello seitsämän. Käyn vessassa, pesen hampaani. Puen päälle arkivaatteeni, mustan hupparin ja farkut. Laitan hiukseni, ja menen syömään. Hetkeä myöhemmin kävelen jo linja-autopysäkilleni. Kuuntelen mp3:stani musiikkia.
'I am not afraid to keep on living, I am not afraid to walk this world alone, Honey if you stay, I'll be forgiven, Nothing you can say can stop me going home'
Kun linja-auto saapuu, menen sinne viimeisenä. En jaksa enää tunkeutua väkijoukon läpi, kun joudun kuitenkin istumaan jonkun tuntemattoman viereen. Ystäväni eivät pidä minulle paikkaa, sillä niitä ei ole. Kuuntelen koko ajomatkan musiikkia, niin kovalla etten kuule mitä ympärilläni tapahtuu. En halua kuulla, en välitä. Linja-auto pysähtyy koulullemme. Kävelen yhä musiikkia kuunnellen pääovelle. Seison nojaten pylvääseen. Kello soi. Kävelen väkijoukon keskellä, tunne, että minua tuijotetaan vainoaa kokoajan. Kävelen aamun ensimmäisen tunnin luokkaan. Istun pulpetilleni, otan vihkon esiin. En kuuntele sanaakaan aamunavauksesta, vain piirrän. En jaksa enää välittää siitä mitä muut supattelevat ja juttelevat aamun avauksen aikana, ei minua kiinnosta pätkääkään.
Aamunavauksen jälkeen kaikki menee nopeasti. Tunnit kuluvat minuutin tuntuisissa ajoissa. Opettajat huomauttelevat kuuntelemisesta. Istun ruokailussa yksin. En ajattele mitään, ei minun tarvitse.
Eräällä välitunnilla 3 entistä ystävääni kävelee minua kohti. Hiljennän mp3:seni musiikkia hieman.
- Siistis kuteet Japsu, ootko värjänny hiukses?
- Ei se kuule, sillä on niin kiire kuunnella animemusaa!
- Hei, tiiätkö sen yhen Erkin?
Vastaan kielteisesti.
- No kuitenkin, mä uskon että te sovitte yhteen tosi hyvin!
Epäilen asiaa, ja sanon vain että ei kiinnosta.
- Ihan sama, me kuitenkin pyydettiin sitä alkaa sun kaa, se tyyppi on tosi kiva.
Vastaan vihaisesti, etten ole antanu mitään lupaa, ja että tyypit saavat käydä sanomassa sille 'Erkille' että häipyy hevonkuuseen.
- Äläs nyt.. Hei tuolta se tulee!
Käännän katseeni, ja näen entisten kavereideni osoittavan seiskaluokkalaiseen poikaan, jolla on liian pieni farkkutakki, liian lyhytlahkeiset verkkarit, ja muutenkin hirveä vaatetus. Tyyppi on laimeasti sanottuna ylipainoinen, ja erikoisluokalla.
- Siis te käytte tosi hyvin yhteen! Erkillä on tosin vähän ongelmia ku sillon ADHD.
Kaikki kolme puhkeavat nauramaan. Minä mulkaisen heitä vain vihaisesti, ja laitan musiikin täysille.
Myöhemmin kuulen useita huomautuksia välitunneilla, aina kun Erkki menee ohitse.
- Tuolla se sun hanis on!
- Hei kato Erkki menee tuolla! Mee juttelee sille!
En jaksa reagoida, käännän vain katseeni pois, tai kävelen muualle.
Olen kyllästynyt olemaan naurun aihe, olen kyllästynyt olemaan ainoa ****** erilainen tässä koulussa. Mitä voisin tehdä? En mitään. Ellei sitten...
______________________________________________
Ja jatkoa tulee, kommentteja toivoisin. :3
Tämä on puolielämänkertainen, sillä puolet asioista on oikeasti tapahtuneet _minulle_. En kuitenkaan tarkoita että itse olisin tuo päähenkilö, hän vain on ns. minun peilikuvani tapainen, ja jos asiat menisivät minulla yhtään huonommin, niin tuo olisi minä.
Tarina kuvaa siis erään 8-luokkalaisen tytön elämäää, lyhyesti.
Helppoa lukea, ja kirotusvihreitäkään en löytänyt kuin pari kappaletta :3 Jatkoa odotellessa~