Post by fang on Mar 26, 2008 17:44:47 GMT 2
Tää on nyt sitten aikamoista klisepaskaa... Sisältää kaikenlaista mukavaa, verta, kirosanoja ja vähän kaikenlaista...
Hysht, nysse alkaa.
Ja lista hahmoista joita ainakin käytetään enemmin tässä tarinassa, ja syyt (jos siis on joku erikoinen syy.)
Hiroshima ~ Langennut [Tässä vaiheessa hää on alfa, joten...]
Tira ~ McRomu [Alfa hääkin.
Vilkku ~ Tika [Beta.]
Tinatar ~ Maydei [-||-]
Hell Angel ~ Maydei [-||-]
Ja koska tämä on minun tarinani kerron tässä myös jonkinlaisen pätkän Aaveesta, hänen vaiheistaan sodassa ja suhteesta maailmaan. Tarina luultavasti päättyy siihen, kuinka Aaveesta tulee alfa.
Sitten vielä Laran Kyoshiro [sotapäällikkö, Minchian], ja Fujin hahmoista Kaminari ja Dake [kumpikin Donian kärkipäässä, Dake sotapäällikkö ja Kaminari johtajan henkivartija. Tirallahan ei sitä ole koska Ringo kuoli mutta eipä Tira kettää tarvihekkaan x)]. ILMOITTAKAA JOS ETTE TAHDO HAHMOANNE TARINAAN, MIELUITEN RAUHALLISESTI EIKÄ SITTEN TULLA TÄNNE AUKOMAAN ETTÄ ”EI SITÄ SAA KÄYTTÄÄ KOSKA TÄÄ ON PASKA TARINA JA PLAA PLAA.” Kiitti~
---------
Hän on Hiroshima. Hän on susi, peto. Hän on Donia, hän on siis epäluotettava. Tuo ajatus tuli taas otuksen mieleen, vimmoisaan tuo potkaisi suurehkon kiven ilmaan, ja se lensi puun runkoa vasten ja kimposi siitä pehemään sammaleeseen.
Oli syksy. Aurinkoa ei näkynyt, ilma oli alkanut viileätä. Yöllä oli ollut hallaa. Se oli tuntunut villoissa. Lehdet rapisivat, puolukat paistoivat punaisina muuten vihreä ruskean maan seasta. Musta lipaisi yhden puolukan suuhunsa kielellään. Kitkerä maku valtasi suun, teki mieli sylkäisitä puolukka pois. Sitä hän ei kuitenkaan ehtinyt tehdä, kun kuuli jo äänen takaanta.
”Johtaja.”
Musta kääntyi pikaisesti katsomaan taakseen ja näki laumansa betan, Hell Angelin. Hiro nielaisi puolukan ja tervehti sitten toista asiaankuuluvalla tavalla. Hell Angel seurasi katseellaan Hiroa, joka asteli muutaman askeleen sivulle ja katsoi sitten puiden lomasta taivasta.
”Tiedätkö... Tai siis, oletko kuullut huhuja? Tarinoita?” Hiro sitten kysyi ja katsoi sitten tuimana harmaata urosta. Hell Angel pyöritti päätään vaisusti ja Hiro ärähti.
”No perkele, pitävät meitä epäluotettavina! Miniat ja Mickiat pitävät meitä uhkana. Vaikka Kapinallisiahan tässä pitäisi lahdata!” Hiro karjui ja Hell Angel nyökkäili vaisuna. Harmaa uroshan oli itse Kapinallinen, siis suuri petturi. Tuo oli kuitenkin saanut kaikki uskomaan, että hänellä oli sattumalta nahkarinkula hännässä. Nahkarinkula, kapinallisen merkki. Harmaa yskäisi.
”No... Oletteko miettineet jonkinlaista suunnitelmaa... Niikuin kostoa,” susi kysyi. Hiro vilkuili ympärilleen, ja astui sitten niin lähelle harmaata, että pystyi puhumaan todella hiljaa.
”No tietenkin. Tämä on huippusalaista tietoa... Tiedäthän. Jos tieto vuotaa, tiedän kuka siitä on vastuussa,” musta sanoi ja odotti Hell Angelin reaktiota. Harmaa nyökkäsi jälleen, ja Hiro puhui pieneen ääneen. Tuuli humisi niin kovasti puissa, että oli vaikeaa erottaa kaikkia sanoja.
”Aijon julistaa sodan. Meillä Donioilla on ylivalta, vaikka Miniat ja Minchiat aikovatkin yhdistyä yhdeksi laumaksi. Erilaumoista tulevat eivät kuitenkaan heti saa täyttä luottamusta, mutta meillä se on. Sinä saat tehtäväksesi kertoa tämän uutisen Dakelle. Käske hänen ottaa minuun yhteyttä hetimiten. Tässä jutussa ei jumalauta aikailla!” Hiro sanoi ja uskaltautui korottamaan ääntään viimeisien sanojen kohdalla. Hell Angel lähti heti matkaan, ja alfa myhäili tyytyväisenä.
Aurinko paistoi saaren toisella puolella. Suuresta luolasta asteli ulos ruskea labradori, Minchian alfa Tira. Uroksen oli vaikea ymmärtää, että hallinnassa oli nyt kaksinkertainen määrä otuksia. Uros myhäili tyytyväisenä, kerrankin. Mutta sitähän tuo valta teetti. Toisaalta viime päivinä tuo oli saanut jostain päähänsä, että hänet yritettiin syrjäyttää. Pöytähän tuo oli, ei kukaan uskaltaisi uhmata mahtavan Tiran asemaa. Ruskea murahti ja päästi pienen naurun. Elämä ja nauru maittoi. Aina siihen asti, kunnes kuuli juoksuaskelia jonkun matkan päässä. Tuo kääntyi heti katsomaan tulijaa, jos se olisi Donia saisi tuta sen nahoissaan. Mutta ei, oman lauman betahan se vain oli, Vilkku.
”Onko sinulla jotain uutisia?” uros kysyi. Vilkku hengitti puuskittain ja läähätti jonkun aikaa.
”Juoksin pitkän matkan...” tuo sanoi ja yskäisi sitten.
”Missään ei ollut mitään uutta. Laumalaisten kimppuun ei ole hyökätty, Donioita ei näkynyt,” narttu sanoi ja hautoi mielessään ajatusta vähän aikaa sitten syntyneistä äpäräpennuista... Niistä, jotka saivat alkunsa kamalalla tavalla. Narttu pyyhki ajatuksen mielestään ja katsoi sitten alfaa, joka näytti miettelijäältä.
”No, eivät ne pelkurit tänne uskalla tulla,” Tira sitten ärähti kovaan ääneen ja lähti paikalta häntä ylväästi pystyssä.
”Ai niin! Katso että laumalaiset ovat tiukkana linjana. Tahdon että jokainen nostattaa kuntoaan. Kaikki pennut ja pienikokoiset potkitaan pellolle. Kerää nimet ja tuntomerkit, että pääsen erottamaan sen pohjasakan,” uros kähisi ja lähti sitten juosten pois. Vilkku jäi seisomaan luolan eteen ja katsoi sitten taivaalle. Aurinko häikäisi luolan takaa kirkkaana. Susi sulki silmänsä ja lähti sitten hitaasti kävellen kohti meren rantaa.
Oli yö. Pimeä yö, pilvinen yö. Taivaalta satoi vähän vettä, maahan muodostui muutama lätäkkö. Kuun kajo näköi pilvisen usvan takaa, oli täysikuu. Kaikki Kuolon sudet kerääntyivät minne sattuivat, ulvomaan. Lähinnä omalaumalaisilleen. Myös Hiroshima kiipesi vuoren rinteelle, pienelle tasaanteelle, nosti mustan päänsä kohti taivasta ja ulvoi niin kovaa kuin pystyi, aikoi kerätä laumansa paikaille. Vieressä seisoi sotapäällikkö Dake, joka oli hiljaa ja tyynenä. Toisella puolella oli Kaminari, hiljaa hänkin, antoi alfan ulvoa. Pian vuoren juurelle kokoontui muutamia uroksia, naaraitakin tuli, vähemmän vain. Pian koossa oli jo kiitettävä lauma, ja Hiron ääni oli käheä ulvomisesta. Tuo odotti vielä hetken, ja piiskasi sitten laumansa hurjan vimman valtaan. Hetken päästä kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että värilliset tarvitsivat opetuksen. Hiro myhäili tyytyväisenä veljesten katsoessa vieressä. Lauma oli raivon vallassa, raivon ja kaunojen Minchialaisia kohtaan. Hell Angel katseli kaikkea tyytyväisenä, juuri tätä Kapinalliset olivat tahtoneet, sekasortoa.
Kello oli kolme aamuyöstä, sade alkoi yltyä ja piiskasi Donioita. Hiro alkoi jakaa käskyjä.
”Jokainen naaras on ensisijaisesti hoitamassa pentuja, omia tai jonkun toisen, ei väliä kenen. Jaan teidät ryhmiin. Ryhmä A menee kohti Erotettujen maita, ryhmä B hoitaa ensisijaisesti Minchiat, ryhmä C pysyttelee suojaamassa tätä vuorta, tukikohtaamme, ja ryhmä D kulkee minun matkassani.”
Lauma mumisi hyväksyen. Pian Hiro jakoi lauman ryhmiin, veteli viivoja lauman yllä, kun kaikki niin sievästi olivat paikalla. Hiro näki sielunsa silmin voiton, verisen voiton. Pian taivaan täytti raivoisa murinan ja ulvonnan sekainen huuto, ja kaikki ryhmät lähtivät määrättyihin asemiin.
”Kun auringon ensisäteet valaisevat tämän vuoren, tiedätte että aikamme on tullut!” Hiro huusi ja kaikki ulvoivat.
”Mitäs nuo Doniat mylmivät,” jupisi aamuäreä Tira. Uros makasi suuren, puoliksi lehdettömän tammen alla ja tähyili sumuiselle taivaalle. Koira vaistosi ilmassa jotain perin outoa. Se sai ukon valppaammaksi, ja tuo vaipui kuitenkin pian levottomaan uneen, aavistamatta sen kummoisempaa pahaa.
Lits ja läts. Ryhmä A värjötteli metsässä, kaikki valppaina. Osa hieroi uusia tuttavuuksia, osa tärisi pelosta, osa luki rukouksiaan. Osa kertoi omasta itsestään ja osa selitti mitä sylki suuhun toi. Jokaiselle ryhmälle Hiro oli umpimähkään määrännyt johtajan, A ryhmässä johtaja oli korvat menettänyt vanhahko koirasusi Cannibal. Aluksi johtaja oli ollut Aaveeksi itsensä pikaisesti maininnut susi, joka oli kuitenkin vaivihkaa antanut virkansa Cannibalille, joka tällä hetkellä makasi kiven päällä. Aave oli kauempana, yksin, potkimassa multaa ja sammalta. Uros ei ollut kovin vanha, ihmisissä päälle kolmenkymmenen. Yksinäinen erakko erikoisine silmineen. Tuo silloin tällöin vilkuili, mitä muut tekivät, mutta jatkoi kuitenkin omaa showtaan. Pian olisi H-hetki. Aavetta ei jännittänyt. Jos hän nyt kuolisi, se olisi vain kohtalo. Musta vilkaisi vuorelle, juuri parahiksi näkemään koko ajan punaisemmaksi muuttuvan taivaan. Veren punaista...
”Valmiina!” Cannibal huusi ja kaikki kävivät pieneksi ryppääksi. Pian valo valaisi harmaan, yksinäisen vuoren, ja Cannibal päästi ilmoille mittavan karjaisun. Muut karjuivat ja ulvoivat perässä, ja sitten sitä mentiin. He ryntäilivät Erotettujen reviirillä, ja hyökkäsivät lähes jokaisen kimppuun, niin oli määrätty. Osasta tosin ei ollut tekemään moista julmuutta. Eikä aikaakaan kun joukko oli hajonnut pieniksi ryhmiksi ja yksintallaajiksi.
Aave istui kaatuneen kelopuun päällä ja haisteli syysilmaa. Vielä ei ollut kukaan vastaan tullut, toisaalta, ei Aave ollut edes etsinyt ketään. Juurikun tuo oli rentoutunut täysin, kuului puskasta rapinaa. Susi loikkasi puulta ja irvisti rumasti, ja heti kun näki kuonon, tarttui siihen tiukasti ja heitti varomattoman kulkijan ylitseen, ja tulija mätkähti maahan. Tulija oli kuitenkin Donia, joten Aave päästi irti.
”Pahoitteluni,” uros jupisi. Tulija oli verinen, ja kauhuissaan.
”Ne tulee! Erotetut tajusivat heti kupletin juonen ja ne tulee!” tuo huusi ja lähti sitten juosten pois. Aave kuuli puhetta puskan takaa, ja pian tuolla oli edessä neljä täysikasvuista koirasutta. Erotettuja, heillä oli kaksi häntää. Syysaurinko valaisi viisikon, ja hetken päästä kaksi Erotettua oli Aaveen kurkussa. Susi sai potkaistua toisen pois ja pyritseli koirasuden hampaista, ja lähti karkuun. Aave ei ollut taistelija tyyppiä. Yksittäisen Erotetun tuo voisi listiä, jos se hyökkäisi. Neljälle ei pärjäisi, vaikka olisi karhujen sukua.
Pimeys peitti saaren. Musta susi makasi meren rannalla. Aallot kohisivat korvissa, se oli tuttu ääni jo lapsuudesta. Aave sylkäisi verta suustaan, tuo oli äsken pyydystänyt jäniksen, ja syönyt sen saman tien. Hetken päästä alkoi kuulua röminää ja puhetta, susi säikähti että taasko joukko Erotettuja, mutta ei, sieltä tuli alfa ja hänen perässään ryhmä D. Hiro huusi muille jotain että täällä on oma, ja kysyi sitten samantien, missä ryhmässä Aave oli.
”Olen ryhmä A:sta,” Aave sanoi ja Hiro nyökkäsi. Joko alfalla oli huono muisti tai ei vain nähnyt kunnolla pimeässä, kun ei edes tunnistanut sutta jonka oli nimittänyt ryhmänjohtajaksi.
”Oletko vielä tappanut ketään,” Hiro kysyi samantien. Aave valehteli tappaneensa jo monta Erotettua, ja Hiro kuittasi. Alfa, sotapäällikkö ja henkivartija lähtivät ryhmä D:en kera, ja Aave jäi rannalle nököttämään.
”MITÄ HELVETTIÄ!”
Vilkku yritti sanoa jotain, mutta Tira ei kuunnellut.
”Vai ovat ne perkeleet alkaneet sotia... Ei olla pekkaa pahempia. Varmista että jokainen Minchia tappaa mahdollisimman monta Doniaa,” Tira ärähti ja istuutui sitten ruoholle. Vilkku nyökkäsi ja lähti. Tira kävi makaamaan ja katsoi pilvetöntä taivasta. Hetkeä myöhemmin alfa kuuli taistelun ääniä. Koira oli jo pystyssä, ja ryntäsi ääntä kohti. Yksi Donia vain mitteli kahden Minchian kanssa, säälittävää.
”Tappakaa jumalauta se,” Tira ärähti laumalaisilleen. Donia älähti ja lähti karkuun.
”Ja sä et mene minnekkään!” labradori rääkyi ja lähti karkurin perään.
”Tehän tässä tahdotte taistella,” Tira lisäsi ja sai pian mustan koiran kiinni, ja kaatoi tuon maahan. Muuta sanomatta alfa iski hampaansa toisen kurkkuun. Donia ei edes yrittänyt pyristellä, antoi Minchian repiä kurkun auki ja pelleillä lämpimällä verellä. Hetken päästä laumalaiset tulivat puuskuttaen paikalle ja yökkäsivät. Tira oli veren tahrima ja tuo tonki kuolleen sisuskaluja. Tira ärähti mennä tappaamaan lisää Donioita ja lähti pian itsekkin.
”Vittu tää on sotaa,” hän jupisi ja loikki sitten kivien yli kohti meren rantaa.
Ensimmäisen osan loppu.
Hysht, nysse alkaa.
Ja lista hahmoista joita ainakin käytetään enemmin tässä tarinassa, ja syyt (jos siis on joku erikoinen syy.)
Hiroshima ~ Langennut [Tässä vaiheessa hää on alfa, joten...]
Tira ~ McRomu [Alfa hääkin.
Vilkku ~ Tika [Beta.]
Tinatar ~ Maydei [-||-]
Hell Angel ~ Maydei [-||-]
Ja koska tämä on minun tarinani kerron tässä myös jonkinlaisen pätkän Aaveesta, hänen vaiheistaan sodassa ja suhteesta maailmaan. Tarina luultavasti päättyy siihen, kuinka Aaveesta tulee alfa.
Sitten vielä Laran Kyoshiro [sotapäällikkö, Minchian], ja Fujin hahmoista Kaminari ja Dake [kumpikin Donian kärkipäässä, Dake sotapäällikkö ja Kaminari johtajan henkivartija. Tirallahan ei sitä ole koska Ringo kuoli mutta eipä Tira kettää tarvihekkaan x)]. ILMOITTAKAA JOS ETTE TAHDO HAHMOANNE TARINAAN, MIELUITEN RAUHALLISESTI EIKÄ SITTEN TULLA TÄNNE AUKOMAAN ETTÄ ”EI SITÄ SAA KÄYTTÄÄ KOSKA TÄÄ ON PASKA TARINA JA PLAA PLAA.” Kiitti~
---------
Hän on Hiroshima. Hän on susi, peto. Hän on Donia, hän on siis epäluotettava. Tuo ajatus tuli taas otuksen mieleen, vimmoisaan tuo potkaisi suurehkon kiven ilmaan, ja se lensi puun runkoa vasten ja kimposi siitä pehemään sammaleeseen.
Oli syksy. Aurinkoa ei näkynyt, ilma oli alkanut viileätä. Yöllä oli ollut hallaa. Se oli tuntunut villoissa. Lehdet rapisivat, puolukat paistoivat punaisina muuten vihreä ruskean maan seasta. Musta lipaisi yhden puolukan suuhunsa kielellään. Kitkerä maku valtasi suun, teki mieli sylkäisitä puolukka pois. Sitä hän ei kuitenkaan ehtinyt tehdä, kun kuuli jo äänen takaanta.
”Johtaja.”
Musta kääntyi pikaisesti katsomaan taakseen ja näki laumansa betan, Hell Angelin. Hiro nielaisi puolukan ja tervehti sitten toista asiaankuuluvalla tavalla. Hell Angel seurasi katseellaan Hiroa, joka asteli muutaman askeleen sivulle ja katsoi sitten puiden lomasta taivasta.
”Tiedätkö... Tai siis, oletko kuullut huhuja? Tarinoita?” Hiro sitten kysyi ja katsoi sitten tuimana harmaata urosta. Hell Angel pyöritti päätään vaisusti ja Hiro ärähti.
”No perkele, pitävät meitä epäluotettavina! Miniat ja Mickiat pitävät meitä uhkana. Vaikka Kapinallisiahan tässä pitäisi lahdata!” Hiro karjui ja Hell Angel nyökkäili vaisuna. Harmaa uroshan oli itse Kapinallinen, siis suuri petturi. Tuo oli kuitenkin saanut kaikki uskomaan, että hänellä oli sattumalta nahkarinkula hännässä. Nahkarinkula, kapinallisen merkki. Harmaa yskäisi.
”No... Oletteko miettineet jonkinlaista suunnitelmaa... Niikuin kostoa,” susi kysyi. Hiro vilkuili ympärilleen, ja astui sitten niin lähelle harmaata, että pystyi puhumaan todella hiljaa.
”No tietenkin. Tämä on huippusalaista tietoa... Tiedäthän. Jos tieto vuotaa, tiedän kuka siitä on vastuussa,” musta sanoi ja odotti Hell Angelin reaktiota. Harmaa nyökkäsi jälleen, ja Hiro puhui pieneen ääneen. Tuuli humisi niin kovasti puissa, että oli vaikeaa erottaa kaikkia sanoja.
”Aijon julistaa sodan. Meillä Donioilla on ylivalta, vaikka Miniat ja Minchiat aikovatkin yhdistyä yhdeksi laumaksi. Erilaumoista tulevat eivät kuitenkaan heti saa täyttä luottamusta, mutta meillä se on. Sinä saat tehtäväksesi kertoa tämän uutisen Dakelle. Käske hänen ottaa minuun yhteyttä hetimiten. Tässä jutussa ei jumalauta aikailla!” Hiro sanoi ja uskaltautui korottamaan ääntään viimeisien sanojen kohdalla. Hell Angel lähti heti matkaan, ja alfa myhäili tyytyväisenä.
Aurinko paistoi saaren toisella puolella. Suuresta luolasta asteli ulos ruskea labradori, Minchian alfa Tira. Uroksen oli vaikea ymmärtää, että hallinnassa oli nyt kaksinkertainen määrä otuksia. Uros myhäili tyytyväisenä, kerrankin. Mutta sitähän tuo valta teetti. Toisaalta viime päivinä tuo oli saanut jostain päähänsä, että hänet yritettiin syrjäyttää. Pöytähän tuo oli, ei kukaan uskaltaisi uhmata mahtavan Tiran asemaa. Ruskea murahti ja päästi pienen naurun. Elämä ja nauru maittoi. Aina siihen asti, kunnes kuuli juoksuaskelia jonkun matkan päässä. Tuo kääntyi heti katsomaan tulijaa, jos se olisi Donia saisi tuta sen nahoissaan. Mutta ei, oman lauman betahan se vain oli, Vilkku.
”Onko sinulla jotain uutisia?” uros kysyi. Vilkku hengitti puuskittain ja läähätti jonkun aikaa.
”Juoksin pitkän matkan...” tuo sanoi ja yskäisi sitten.
”Missään ei ollut mitään uutta. Laumalaisten kimppuun ei ole hyökätty, Donioita ei näkynyt,” narttu sanoi ja hautoi mielessään ajatusta vähän aikaa sitten syntyneistä äpäräpennuista... Niistä, jotka saivat alkunsa kamalalla tavalla. Narttu pyyhki ajatuksen mielestään ja katsoi sitten alfaa, joka näytti miettelijäältä.
”No, eivät ne pelkurit tänne uskalla tulla,” Tira sitten ärähti kovaan ääneen ja lähti paikalta häntä ylväästi pystyssä.
”Ai niin! Katso että laumalaiset ovat tiukkana linjana. Tahdon että jokainen nostattaa kuntoaan. Kaikki pennut ja pienikokoiset potkitaan pellolle. Kerää nimet ja tuntomerkit, että pääsen erottamaan sen pohjasakan,” uros kähisi ja lähti sitten juosten pois. Vilkku jäi seisomaan luolan eteen ja katsoi sitten taivaalle. Aurinko häikäisi luolan takaa kirkkaana. Susi sulki silmänsä ja lähti sitten hitaasti kävellen kohti meren rantaa.
Oli yö. Pimeä yö, pilvinen yö. Taivaalta satoi vähän vettä, maahan muodostui muutama lätäkkö. Kuun kajo näköi pilvisen usvan takaa, oli täysikuu. Kaikki Kuolon sudet kerääntyivät minne sattuivat, ulvomaan. Lähinnä omalaumalaisilleen. Myös Hiroshima kiipesi vuoren rinteelle, pienelle tasaanteelle, nosti mustan päänsä kohti taivasta ja ulvoi niin kovaa kuin pystyi, aikoi kerätä laumansa paikaille. Vieressä seisoi sotapäällikkö Dake, joka oli hiljaa ja tyynenä. Toisella puolella oli Kaminari, hiljaa hänkin, antoi alfan ulvoa. Pian vuoren juurelle kokoontui muutamia uroksia, naaraitakin tuli, vähemmän vain. Pian koossa oli jo kiitettävä lauma, ja Hiron ääni oli käheä ulvomisesta. Tuo odotti vielä hetken, ja piiskasi sitten laumansa hurjan vimman valtaan. Hetken päästä kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että värilliset tarvitsivat opetuksen. Hiro myhäili tyytyväisenä veljesten katsoessa vieressä. Lauma oli raivon vallassa, raivon ja kaunojen Minchialaisia kohtaan. Hell Angel katseli kaikkea tyytyväisenä, juuri tätä Kapinalliset olivat tahtoneet, sekasortoa.
Kello oli kolme aamuyöstä, sade alkoi yltyä ja piiskasi Donioita. Hiro alkoi jakaa käskyjä.
”Jokainen naaras on ensisijaisesti hoitamassa pentuja, omia tai jonkun toisen, ei väliä kenen. Jaan teidät ryhmiin. Ryhmä A menee kohti Erotettujen maita, ryhmä B hoitaa ensisijaisesti Minchiat, ryhmä C pysyttelee suojaamassa tätä vuorta, tukikohtaamme, ja ryhmä D kulkee minun matkassani.”
Lauma mumisi hyväksyen. Pian Hiro jakoi lauman ryhmiin, veteli viivoja lauman yllä, kun kaikki niin sievästi olivat paikalla. Hiro näki sielunsa silmin voiton, verisen voiton. Pian taivaan täytti raivoisa murinan ja ulvonnan sekainen huuto, ja kaikki ryhmät lähtivät määrättyihin asemiin.
”Kun auringon ensisäteet valaisevat tämän vuoren, tiedätte että aikamme on tullut!” Hiro huusi ja kaikki ulvoivat.
”Mitäs nuo Doniat mylmivät,” jupisi aamuäreä Tira. Uros makasi suuren, puoliksi lehdettömän tammen alla ja tähyili sumuiselle taivaalle. Koira vaistosi ilmassa jotain perin outoa. Se sai ukon valppaammaksi, ja tuo vaipui kuitenkin pian levottomaan uneen, aavistamatta sen kummoisempaa pahaa.
Lits ja läts. Ryhmä A värjötteli metsässä, kaikki valppaina. Osa hieroi uusia tuttavuuksia, osa tärisi pelosta, osa luki rukouksiaan. Osa kertoi omasta itsestään ja osa selitti mitä sylki suuhun toi. Jokaiselle ryhmälle Hiro oli umpimähkään määrännyt johtajan, A ryhmässä johtaja oli korvat menettänyt vanhahko koirasusi Cannibal. Aluksi johtaja oli ollut Aaveeksi itsensä pikaisesti maininnut susi, joka oli kuitenkin vaivihkaa antanut virkansa Cannibalille, joka tällä hetkellä makasi kiven päällä. Aave oli kauempana, yksin, potkimassa multaa ja sammalta. Uros ei ollut kovin vanha, ihmisissä päälle kolmenkymmenen. Yksinäinen erakko erikoisine silmineen. Tuo silloin tällöin vilkuili, mitä muut tekivät, mutta jatkoi kuitenkin omaa showtaan. Pian olisi H-hetki. Aavetta ei jännittänyt. Jos hän nyt kuolisi, se olisi vain kohtalo. Musta vilkaisi vuorelle, juuri parahiksi näkemään koko ajan punaisemmaksi muuttuvan taivaan. Veren punaista...
”Valmiina!” Cannibal huusi ja kaikki kävivät pieneksi ryppääksi. Pian valo valaisi harmaan, yksinäisen vuoren, ja Cannibal päästi ilmoille mittavan karjaisun. Muut karjuivat ja ulvoivat perässä, ja sitten sitä mentiin. He ryntäilivät Erotettujen reviirillä, ja hyökkäsivät lähes jokaisen kimppuun, niin oli määrätty. Osasta tosin ei ollut tekemään moista julmuutta. Eikä aikaakaan kun joukko oli hajonnut pieniksi ryhmiksi ja yksintallaajiksi.
Aave istui kaatuneen kelopuun päällä ja haisteli syysilmaa. Vielä ei ollut kukaan vastaan tullut, toisaalta, ei Aave ollut edes etsinyt ketään. Juurikun tuo oli rentoutunut täysin, kuului puskasta rapinaa. Susi loikkasi puulta ja irvisti rumasti, ja heti kun näki kuonon, tarttui siihen tiukasti ja heitti varomattoman kulkijan ylitseen, ja tulija mätkähti maahan. Tulija oli kuitenkin Donia, joten Aave päästi irti.
”Pahoitteluni,” uros jupisi. Tulija oli verinen, ja kauhuissaan.
”Ne tulee! Erotetut tajusivat heti kupletin juonen ja ne tulee!” tuo huusi ja lähti sitten juosten pois. Aave kuuli puhetta puskan takaa, ja pian tuolla oli edessä neljä täysikasvuista koirasutta. Erotettuja, heillä oli kaksi häntää. Syysaurinko valaisi viisikon, ja hetken päästä kaksi Erotettua oli Aaveen kurkussa. Susi sai potkaistua toisen pois ja pyritseli koirasuden hampaista, ja lähti karkuun. Aave ei ollut taistelija tyyppiä. Yksittäisen Erotetun tuo voisi listiä, jos se hyökkäisi. Neljälle ei pärjäisi, vaikka olisi karhujen sukua.
Pimeys peitti saaren. Musta susi makasi meren rannalla. Aallot kohisivat korvissa, se oli tuttu ääni jo lapsuudesta. Aave sylkäisi verta suustaan, tuo oli äsken pyydystänyt jäniksen, ja syönyt sen saman tien. Hetken päästä alkoi kuulua röminää ja puhetta, susi säikähti että taasko joukko Erotettuja, mutta ei, sieltä tuli alfa ja hänen perässään ryhmä D. Hiro huusi muille jotain että täällä on oma, ja kysyi sitten samantien, missä ryhmässä Aave oli.
”Olen ryhmä A:sta,” Aave sanoi ja Hiro nyökkäsi. Joko alfalla oli huono muisti tai ei vain nähnyt kunnolla pimeässä, kun ei edes tunnistanut sutta jonka oli nimittänyt ryhmänjohtajaksi.
”Oletko vielä tappanut ketään,” Hiro kysyi samantien. Aave valehteli tappaneensa jo monta Erotettua, ja Hiro kuittasi. Alfa, sotapäällikkö ja henkivartija lähtivät ryhmä D:en kera, ja Aave jäi rannalle nököttämään.
”MITÄ HELVETTIÄ!”
Vilkku yritti sanoa jotain, mutta Tira ei kuunnellut.
”Vai ovat ne perkeleet alkaneet sotia... Ei olla pekkaa pahempia. Varmista että jokainen Minchia tappaa mahdollisimman monta Doniaa,” Tira ärähti ja istuutui sitten ruoholle. Vilkku nyökkäsi ja lähti. Tira kävi makaamaan ja katsoi pilvetöntä taivasta. Hetkeä myöhemmin alfa kuuli taistelun ääniä. Koira oli jo pystyssä, ja ryntäsi ääntä kohti. Yksi Donia vain mitteli kahden Minchian kanssa, säälittävää.
”Tappakaa jumalauta se,” Tira ärähti laumalaisilleen. Donia älähti ja lähti karkuun.
”Ja sä et mene minnekkään!” labradori rääkyi ja lähti karkurin perään.
”Tehän tässä tahdotte taistella,” Tira lisäsi ja sai pian mustan koiran kiinni, ja kaatoi tuon maahan. Muuta sanomatta alfa iski hampaansa toisen kurkkuun. Donia ei edes yrittänyt pyristellä, antoi Minchian repiä kurkun auki ja pelleillä lämpimällä verellä. Hetken päästä laumalaiset tulivat puuskuttaen paikalle ja yökkäsivät. Tira oli veren tahrima ja tuo tonki kuolleen sisuskaluja. Tira ärähti mennä tappaamaan lisää Donioita ja lähti pian itsekkin.
”Vittu tää on sotaa,” hän jupisi ja loikki sitten kivien yli kohti meren rantaa.
Ensimmäisen osan loppu.
). Hahmot on just omiaan, Tira on suloinen hanimussu ja sen psykopaatti piirteet näkkyilee <333 Aave on ihana, niin myös Hiro <3