Minchia/Mutakuoppa/ Olet kunnossa [fang]

[Lara]

#Kyllä, minulla on lupa Vilkulla toiseen nopeaan. Eli valitukset huspois, fangipallo tsehtseh <3#

Vilkku asteli, niin kuin tavallista, kevyesti ja nopeahkosti mutakuopan reunalla tarkistamassa tietysti kaikki Minchian alueet. Oli sitä muutama jo tullut tavattua. Mutta kun oli Alfa päättänyt tulla järvelle jäljellä oli enää ollut mutainen kuoppa. Siitäpä olikin saanut heti narttu idean jäädä sinne. Ehkä hyvällä tuurilla sinne tulisi joku hänen seurakseen. Minchia asteli edes takaisin reunalla. Sillä mutakuoppa oli tosissaan mudan peitossa. Niinpä tietenkin päätti Vilkku sitten leikkiä vähän liukumalla. Ja täten tuo ensin hieman huitaisi tassullaan mutaa. Tassusta tuli osaksi ruskean värinen, muta tarttui mutta oli liukasta. Alfa hyppäsi ruoholta mutaan ja liukastui melkein. Mutta pysyi juuri ja juuri pystyssä mutta liukui todella nopeaa seisaallaan, hieman kyyryssä pohjalle. Katse siirtyi pohjalta ylös. Sinne oli aika matka. Narttu yritti ottaa kunnon vauhdin ja syöksyi nopeasti ylös päin. Puoli välissä tuo liukastui mahalleen ja valui alas. Uudestaan ja uudestaan tuo yritti. Viidennellä kerralla tuo onnistui pääsemään ylös. Etutassunsa tuo sai ruoholle ja tarrasi kynsillään kiinni maasta ja veti itsensä ylös huohottaen hieman maha mudassa. Kauemmas reunalta päästyään tuo kierähti maahan mahalleen ja alkoi kieriä ja muuta että saisi mudan pois. Tämän jälkeen tuo nousi ylös ja siirtyi reunalle muistelemaan.

[fang]

Onni asteli hieman surullisesti entisen järven reunalla. Täällä tämä oli tavannut parhaimman ystävänsä, jota ei ikinä tulisi unohtamaan. Teini huokaisi ja yskäisi, ja huomasi pian todella tutun olennon kuopan pohjalla. Poika irvisti, ja ituutui ruohikolle katsomaan, miten äiti pärjäili. Susikoira tirskahti joka kerta kun äiti valui takaisin maahan. Kun susi sitten oli kuivilla, nosti minchia perseensä ruohosta.
"Bravo, mutsi," Onni huusi, että toinen varmasti kuulisi. Susikoira lähti sipsutellen toista kohti. Mitä turhia hienostelemaan. Uros lähti juoksemaan niin kovaa kuin pääsi, että pääsisi pian äitinsä luokse, jota ei ollut tavannut sitten sodan.

[Lara]

Narttu kuuli takaansa niin tutun, liiankin tutun äänen. Että pystyi kuvittelemaan sen olevan Tuska. Mutta ei, se oli jotain yhtä hyvää. Ehkä parempaakin. Onni! Vilkku käänsi päänsä huojentunein silmin ja ilon kyyneleitä valui pitkin poskia. Alfa nousi ja kääntyi kokonaan kohti juoksevaa poikaansa.
"Onni!..." 'aapeli'
Vilkku sanoi toisen puolen nimestä mielessään kyyneleitään nielien. Vetistelyt sikseen. Minchia juoksi poikansa eteen.
"Te..."
Vilkku oli sanomassa tervehdyksen vain, mutta sekö muka riittäisi viiden ja ainakin puolen vuoden jälkeen? Ei tietenkään. Susi nappasi Onnin 'halaukseen', laskien vasemman etutassunsa toisen selälle ja pään niskan taakse pojan turkkiin.
"Onni, rakas poikani"
Narttu sai sanottua kun sitten nosti päänsä ja tassunsa pois.
"Missä olet ollut nuori mies?!"
Vilkku sanoi napottavasti ja varsin vihaisesti mutta purskahti nauruun.
"Ei vaineskaan. Mutta, missä olet oikeasti ollut. Et ole näyttäytynyt, ei olla tavattu. Ei mitään tietoa. Luulin... Luulin.. Että olet kuollut"
Alfa sanoi ja painoi päänsä miltein itsensä kokoisen poikansa kaulan lähelle.

[fang]

Onni kähisi hieman toisen otteessa. Poikakin tunsi suolaisen sateen poskillaan, mutta hän nieli kyyneleensä. Susikoira naurahti vielä, kunnes irtaantui hieman äidistään, että pystyi vastaamaan toisen kysymyksiin. Hetkeen uros ei voinut tehdä muuta kuin hymyillä iloisesti. Siitä oli totisesti pitkä aika. Oliivinvihreät silmät etsivät nartusta uusia piirteitä, joita löytyi ainakin tuossa uudessa korussa, joka kuulemma kertoi alfaudesta. Ja... Kuvitteliko Onni vai oliko äiti päässyt lihomaan? No, uros päätti ottaa asian puheeksi myöhemmin. Nyt piti vastailla äidin tenttiin.
"Mä... Mä oon tutkinu saarta. Tavannut pari kivaa tyyppiä. Tintusta tai faij..."
minchia lopetti lauseensa äkkiä. Viimeeksi kun poika oli tavannut äitinsä, oli Onni ollut pieni ja viaton pentu. Ja silloin tämä oli pitänyt Tuskaa isänään. Ja niin varmaan Vilkku oletti yhä. Äh.
"...Tuskasta ei oo kuulunu mitää," tämä sitten lopetti ensimmäisen lauseensa.
"En oo ehtiny tehä paljo muuta ku piilotella sodalta. Mutta ei puhuta siitä."
Minchia huokaisi helpottuneena.
"Mut entäs sä? Taitaa alfan hommat olla liian helppoja, kun noita liikakiloja tuppaa siitä tulemaan," susikoira sanoi. Pojat. Ei mitään käytöstapoja. Mutta Onni oletti, että voisi puhua äidillee avoimesti, mitään salaamatta tai lisäämättä.

[Lara]

Narttu nyökkäili ja käänsi sitten Tuiskasta puhuttaessa katseensa pois.
"Tiedät siis. Ettei Tuska ole isänne?"
Susi sanoi ja käänsi katseensa poikaansa. Liikakiloista puhuttaessa Vilkku katsahti pistävästi urosta.
"Käytöstavat herraseni, eivät alfan hommat ole helppoja enkä minä..."
Susi lopetti lauseensa, kyllä narttu tiesi että poikansa puhui vain äidilleen näin avoimesti. Katse käväisi omassa mahassa, se oli pyöristynyt. Mitä hemmettiä?
"..ole lihonut. Eikai vain, taas"
Vilkku painotti sanaa taas. Pentuja, niitä oli taas tulossa. Kelle tällä kertaa? Sitten minchia muisti, Tuskan ja heidän edellisen kertansa. Katse käväisi mahassa, pojassa ja mutakuopassa.
"Onni, taidat saada Tintun kanssa pikkusisaruksia,"
alfa sanoi henkeään haukkoen. Mutta, miten siinä näin oli käynyt? Ei siinä ollut pentuja tarkoitus olla tulossa. Vilkku oli yhä hämillään ja nielaisi.

[fang]

"Mutsi hyvä, ei sen tajuamiseen tarvii kuin muutaman teini vuoden," Onni tokaisi ja hymyili käytöstapa kommentille, samoin lihoamis jutuille. Joo-o, kyllä me miehet tiedetään. Susikoira istuutui jälleen, ja katsoi hieman kummaksuen, kun äiti alkoi puhua itsekseen. Onni näytti järkyttyneeltä.
"Mitä vittua? Sisaruksia?" hän ajatteli. Jo yhdessä pikkusiskossa oli tarpeeksi. Sitten vielä niitä huutavia kääröjä? No way. Ei tule kesää. Sitä paitsi juuri kun Onni löysi äitinsä, ja olisi voinut kysyä alkuperästään, tulee jotain kakaroita pilaamaan kaiken.
"No, onko Tuska näidenkään isä?" minchia kysäisi pistävämmin kuin oli tarkoittanut. Saattoi kuulostaa loukkaavalta, mutta niin poika ei sitä tarkoittanut. Teini tuijotti äitinsä vatsaa herkeämättä, ikäänkuin odottaen, että saisi röngten katseen tai vastaavaa.

[Lara]

Narttu kuuli kyllä kommentin pistävyyden.
"Älä sano noin, kyllä, Tuska on näiden isä. Mutta, uskon että haluaisit tietää omasta isästäsi?"
Vilkku sanoi ennakoiden, mutta hän ei halunnut kertoa tuon isästä, ei missään nimessä.
"Ja siistihän kielenkäytöksesi nuori mies, kyllä, pieniä plleroita joita sinäkin saatat joutua vahtimaan, ei muttia"
Alfa sanoi tiukasti.

[fang]

"Sori," poika totesi alistuneena äidilleen, ja nosti sitten hieman päätään.
"No joo, kerro siitä. Miten tapasit sen ja ennen kaikkea... Miks se ei oo ollu mun elämässä vaan Tuska," Onni sanoi vaativana. Mielessään tämä ajatteli tulevia sisaruksiaan. Tarkemmin ajateltuna voisi olla ihan mukava vahtia sellaisia pieniä palleroita. Susikoira hykerteli mielessään ajatukselle, että opettaisi ehkä jonain päivänä pikkuveljelleen jotain tarvittavia taitoja. Teini palasi takaisin tähän maailmaan, ja katsoi äitinsä metsänvihreitä silmien odottaen.

[Lara]

Narttu laski päänsä, kai se oli kerrottava. Tai sitten ei. Mutta ei susi voisi valehdella pojalleen.
"Te... Te olitte...", narttu änkytti ja päätti ryhdistäytyä. Oli kerrottava, totuus.
"Te olitte Tintun kanssa, vahinkopentue." Vilkku sanoi ja käänsi katseensa poikansa silmiin. Miten tuo nyt sen ottaisi?
"Mi-minut raiskattiin. Ja täten te synnyitte. Isänne, isänne on hullu raiskaaja"
Minchia sanoi ja se oli raskasta, liian raskasta. Alfan sydän rutistui kasaan ja narttu lysähti maahan. Ei saanut henkeä. Ääni tärisi ja hengitys rahisi.
"Ichigo, se saamarin kusipää, on isänne. Mutta toivon, että hän olisi kuollut sodassa. Enkä toivo että teillä ei olisi isää. Aina teillä on. Tuska. Vaikka eihän hän tietenkään ole oman isän korvaava. Mutta on vain parempi ettette koskaan tapaa isäänne. Häneltä olet perinyt kokosi, joka kasvaa kokoajan.", susi sanoi. Viha, se viha oli nartun kehossa. Yhdessä kasassa, ja pienimmästäkin raivostumisesta tai muusta, se purkautuisi. Vilkku nousi. Varovasti, täristen.

[fang]

Onni oli sanalla sanottuna järkyttynyt. Poika tuijotti tyrmistyneenä emoaan, joka nousi hitaasti maahan. Minchian sydän täyttyi myötätunnosta äitään kohtaan, mutta susikoira ei voinut vihata urosta, jota ei ollut koskaan tavannut. Vaikka hän olikin tehnyt pahoja asioita. Mutta silti Onni suuttui äidilleen. Tuska ei ollut tämän isä, vaikka niin oli sanottu. Tuskasta ei ikinä tulisi tälle isää, koska tällä oli isä tuolla jossain, pilven reunalla, maan alla tai jossain tässä saaressa. Oranssi huohotti jonkun aikaa, kunnes nosti päänsä ja mulkaisi äitiään.
"Tuska ei oo mun faija, eikä ikinä tuu olemaankaan!" uros melkein huusi. Mutta miksi? Äiti oli jo murtunut. Onni ei saisi järkyttää emoaan lisää.
"Miks te ette kertonu totuutta? Miks te valehtelitte että Tuska on mun faija? Tiiätkö sä ees minkä kusipään kanssa sä oot? Tajuutsa? Etkö sä oo kuullu mitä se teki sen omille lapsilleen? Se hylkäs sen omien lasten äidin sun ja meidän takia!"
Minchia huohotti jälleen, ja ihmetteli omaa reaktiotaan. Tämä perääntyi vähän. Oli totta, että hänessä oli samoja merkkejä kuin isässään. Onnin oli vaikea hallita käytöstään ja susikoira oli kovin aggressiivinen. Mutta oliko se perintöä koirasudesta, jota tämä ei ollut ikinä tavannut? Nähnyt koskaan, eikä tulisi näkemäänkään.
"Mun isä ei oo hullu, enkä mäkään!" oranssi huusi niin kovaa kuin kurkusta lähti. Ei, se ei ollut totta. Onni ei ollut hullu. Onnilla ei vain ollut isää. Siinä kaikki. Susikoira perääntyi jälleen.

[Lara]

Vilkku sanalla sanoen järkyttyi, pahasti.
"Tuska, ei hylännyt pentujaan, ei sinun, ei minun eikä Tintun takia! Panta ei halunnut enää tavata Tuskaa. Ja Tuska vain totteli! Tuska ei ole kusipää. Sinä joko otat ja kunnostaudut nuorimies ja lopetat nuo puheet! Tai... tai minulla ei ole enää poikaa!"
Susi ärähti, loppu tuli vain, jostain. Minchia itki, selvästi itki.
"Sinä et ole hullu mutta jos olisit tuntenut isäsi paremmin, tietäisit mistä puhun! Jos olisit enää elossa..."
Alfa ärähti taas, ärähdykset eivät olleet tahallisia, ne vain tulivat. Palloksi tiivistyvät suuttumuksen tunteet vain kerääntyivät, kuin odottamaan jotain, tai jotakuta. Vilkku nieleskeli kyyneliään ja käänsi katseensa pois pojastaan laskeutuen istumaan.

[fang]

Onni suuttui jälleen.
"Aijaa? Niin joo vissiin joku käskee jonku lähteä niiku kymmenen penskan luota! Mistä sä tiiät ettei se tee sulle samoin? Hylkää sut ja penikkas jonnekkin mettään," susikoira sanoi, rauhallisempana kuin äsken, mutta yhä tuohtuneena.
"Ehkä mä en tarviikkaan äitiä, jota en ole nähnyt kuin yhden kerran elämässäni. Mene sinä ja leiki sieviä kotileikkejä sen kusipään ja tulevien kakaroittesi kanssa," poika tuhahti. Vaikka Onni esitti vihaista ja tunteetonta, haavoittivat tämän omat sanat tätä itseään. Susikoira perääntyi jälleen, koko ajan vain syvempiin varjoihin.

[Lara]

Nyt... Nyt meni liian pitkälle.
"Jos nuo olivat viimeiset sanasi, niin selvä. Lähde sitten. Mitä järkeä on edes sanoa pojaksi sellaista joka ei itse tykkää tai rakasta äitiään. Sinussa on isäsi piirteitä, ehkä liikaakin. Jos haluat, mene vain ja kulje samaa tietäsi kuin isäsi. En estä sinua. Mutta aina on jokaisella asialla omat seurauksensa, jos päätät kulkea isäsi tietä. Paluuta ei ole"
Vilkku sanoi mahdollisimman rauhallisesti viileällä ja kylmällä, välinpitämättömällä äänellä. Ei hän tätä halunnut. Ei milloinkaan, ei koskaan. Mutta oman tiensä poika valitsisi. Kaikki sanat viilsivät sydäntä kuin miekka, tai puukko. Ja viimeinen viilto särkisi sen.

[fang]

Onnia vitutti, eikä hän oikein tiennyt, mitä tehdä. Olisiko pitänyt lähteä kiroten pois, vai pyytää anteeksi? Entä syyt ja seuraukset? Minchia kamppaili hetken itsensä kanssa, kunnes murahti.
"Okei, mä lähen ku sä kerra tahot!" Onni huusi.
"Perkele!" minchia vielä huudahti ja kääntyi, ja lähti hitaasti syvempiin varjoihin. Kyllä murrosikä oli henkisesti rankkaa, etenkin kun geenit olivat valmiiksi viallisia. Onni kamppaili moraaliensa kanssa samalla kun hitaasti käveli pois päin.

[Lara]

Narttu nyökkäsi viileästi. Sanomatta mitään, sydäntä viilsi. Mutta ilmeettömänä näyttämättä tuskaansa Vilkku istui ja katsoi, kun poika loittoni. Jos Onni tahtoi, niin tehköön mitä halusi. Tämä äiti ei olisi sen tiellä.
"Tee mitä haluat, eihän sillä ole enää mitään väliä poikani"
Minchia sanoi painottaen viimeistä sanaa, poikani. Ei tämä voisi jättää Onnia ilman äitiä. Vaikka ei Onni varmaan pitänyt Vilkkua enää äitinään.