Vain kuolleen ruumiini ylitse [Vohvelii ~]

[lickke]

Beatrice

Mustanharmaa narttu asteli hietikolla. Tuon tassut upposivat hieman hiekkaan, hiekka ei oikeastaan ollut lämmintä, vaikka aurinko paistoikin. Rannan toisella puolella oli metsää jossa koivuista sun muista lehtipuista oli tippunut ja kellertyneet lehdet. Koirasusi huokaisi rasittuneesti ja mietti katsellessaan merta.
Tuonne menen uimaan vain kuolleen ruumiini ylitse, Biitti ajatteli ja katsoi hurjasti aaltoilevaa vettä.

[vohveli]

Sattumoisin eräs pentu tassutteli myös meren rannalla. Tuon pää oli kumarassa ja katse kiinnittynyt maahan. Tassut kuljettivat silti minchiaa eteenpäin, se oletti ettei rannalla olisi ketään. Narttu näki vain pehmeän hiekan, joka jousti melko paljonkin tassujen alla. Se tuntui jotenkin hassulta.
Stab nosti päänsä katsoakseen vähän, mitä rannalla oli. Se kuitenkin pelkäsi kauheasti, että se musta kettu taas tulisi. Vaikkei se ollutkaan todellinen. Vai oliko? Mistä sitä sitten tietäisi. Kerran se ainakin oli aito, ja sitten se oli vain seurannut pentua kaikkialle... Kaikki oli niin outoa.
Kun pää oli nostettu, nousi katsekkin, ja aivan edessään keltainen näki harmaan nartun. Ja se tosiaan oli aivan siinä edessä, liian lähellä. Pentu vinkaisi ja koitti ottaa muutaman kiireisen peruutusaskeleen, mutta kaatui pyllylleen maahan. Se huomasi sydämmen pumppailevan kuin kuoleman vaarassa ja hengityksen olevan todella nopeaa. Mikä sitä vaivasi? Pentu laski katseensa maahan, ja näki tassujensakkin tärisevän.

[lickke]

Narttu oli kokonaan keskittynyt katsomaan merta ja miettimään omiaan kun sitten kuului pieni tumpsahdus hiekassa ja joku vaalea pentu istui hiekassa ihan hänen edessään pää painuksissa. Se oli pentu, ja Minchia. Eri laumaa, mutta silti pentu. Tuon pennun tassut tärisivät. Taisi olla peloissaan. Koirasusi laskeutui hieman kyyryyn ja yritti tavoittaa pennun katsetta.
"Noh noh pentu, ei mitään hätää. En minä syö", narttu kuiskasi hiljaa ja hellästi.

[vohveli]

'Ei mitään hätää, en minä syö'
Hellä, hiljainen ääni. Pentu vilkaisi hiukan kulmansa alta tuota narttua. Se oli vieläkin liian lähellä. Michia työnsi itseään tärisevillä etujaloillaan hiukan taemmas.
Niin, pystyisikö tuohon nartuun luottamaan? 'Ei tietenkään.' Se musta kettukin oli sanonut tuolla tavalla. Oikein lempeällä äänellä, ja sitten se vain...
'Vaikka olenkin ranwi, en ole paha. Haluan vain auttaa sinua'
Tuo ääni kuului ihan selvästi jostain. Niin se kettu oli sanonut silloin... Keltainen nosti kauhuissaan päänsä ja koitti etsiä katseellaan sitä kettua. Vaan sitä ei näkynyt missään. Se kuitenkin hyppäisi jostain. Ulkoapäinkin näki, että minchia oli kauhun vallassa.
"S-se on täällä, sinä olet sen a-a-apuri, eikö n-niin?" Stabin ääni tärisi ja se vilkuili paniikissa ympärilleen.
Mitä tämä oikein oli?

[lickke]

Pentu peruutti. Sitä taisi pelottaa hurjasti. Narttu perääntyi itsekkin, istahti alas ja liukui makaamaan.
"Kenen apuri? Ei, en ole kenenkään apuri. Älä pelkää", koirasusi sanoi lempeästi ja sen silmistä paistoi pieni huoli. Mikä oli pelotellut nuin pientä pentua niin pahoin? Joku hirviö tietenkin. Ricen teki mieli vain napata pentu ja halia sen pelot pois siitä. Mutta pentu voisi pelätä ihan liikaa.
"Tule vain tänne ja kerro kaikki siitä joka pelottaa sinua noin.", koirasusi yritti vielä ja hymyili pennulle niin ystävällisesti kuin vain osasi.

[vohveli]

Noniin, tietysti vieras kielsi olemasta kenenkään apuri ja puhui edelleen lempeällä äänellä. Pentua alkoi jo enemmänkin turhauttamaan kuin pelottamaan tämä. Koirasusi puri huultaan ja katsoi pistävin silmin narttua. Okei, se kettu ei ole täällä, kuvittelen vain. Tuo on vain tavallinen hippiäinen. Otamme rauhallisesti emmekä enää raukkamaisesti inise, Stab koitti rauhoittaa itseään. Ei se kettu voisi mitenkään olla täällä, eihän?
Minchia katsoi kulmiensa alta jotenkin uhmakkaan näköisesti koirasutta. Keltaiset tassut tärisivät kyllä vielä vähän, mutta pentu koitti parhaansa mukaan peittää äsköisen pelkonsa. Narttu haluaisi vain tietää, mitä sille itselleen tapahtui. Se ei kestänyt, jos joku oli lähellä, se näki harjoja ja vieläpä mielialat vaihtelivat ihan oudosti.
"Enkä", Stab lopulta tiuskaisi vieraalle. Hyi mikä kamala ajatus, kertoa toisen vieresse ventovieraalle ongelmistaan!

[lickke]

Ohhoh ~ Sisukas pentu. Sehän mukava, kyllä tämä tulevaisuus taitaa sittenkin olla turvattu kunhan ei liikaa nyhveröitä synny. Narttu virnisti ajatukselleen.
"Sisua löytyy. Mikäs on nimesi?", susikoira kysyi muka välinpitämättömänä. Tuo haukotteli ja nousi ylös katsoakseen merta. Hrr. Pelkkä uimisen ajattelukin inhotti. Biitti siirsi katseensa taas pentuun. Virnistys. Niin uhmakas, mutta silti niin pelokas. Nälkä kurni hieman vatsassa, ja merestä saattaisi löytyä kalaa? Ei, ei hän halua mennä.
Vain kuolleen ruumiini ylitse..., donia ajatteli ja tuhahti ajatukselleen.

[Hohoo, lyhyt.]

[vohveli]

Pentu katsoi kuono kurtussa toista pistävin silmin. Narttu tiedusteli Stabin nimeä. Ja pyh, miksi muka? Halusiko se tutustua?
No, se ainakaan tulisi onnistumaan, se oli varmaa.
"Minun mielestäni nimeni ei kuulu mitenkään sinulle", minchia sanoi kylmästi. Urkkia nyt tietoja toisesta, sillä oli ilmiselvästi jotain taka-ajatuksia. --Hei mitä ihmettä, virnistikö tuo tyhmä donia nartulle? Kulmat kurtistuivat entisestään.
Sinisiin silmiin osui maassa mönkivä koppakuoriainen. Se oli järjettömän kokoinen, ainakin kaksi tassua. Koppakuoriainen oli ihan Stabin tassujen vieressä. Keltainen tassu nousi lytistämään ötökkää, mutta mitä ihmettä, tassuhan meni sen ötökän läpi! Tassussakaan ei tuntunut mitään. "Mitävit--" narttu mutisi yksinään, kun koitti tappaa tuota ällöttävää koppakuoriaista.
Ulkopuolisen silmin taas michia läppi tassullaan pelkästään maata. Todellisuudessa mitään koppakuoriaista ei ollutkaan, joten pentu näytti varmasti hullulta koittaen tappaa murhaava ilme kuonollaan olematonta.
Pentu nosti katseensa vieraaseen, katsoakseen, oliko tuo huomannut koppakuoriaista.

[lickke]

Narttu vain murahti pienesti. Pentu alkoi käydä jo hänen hermoilleen. Tuo lysähti istumaan (jos ei siis istu jo ) ja katsoi kun pentu läpsi hulluna maata. Biitin huulille nousi hymy, pieni virnistys, isompi virnistys... Lopulta Donia nauraa räkätti hiekassa kieriskellen. Kylmä tuntui susikoiran kyljessä, kylmä ja märkä? WÄÄH. Se oli merivettä. Tuo oli kierähtänyt lähelle merta, joka huuhtoikin tuon turkkia. Narttu nousi ylös ja asteli ylpeästi eteenpäin. Narttu istahti jälleen katsomaan pennun läiskimistä, ja haukotteli.
"Tyhjää sitä läiskitään? Keksisit jotain kehittävää", Beatrice tokaisi, ehkä vähän tylystikkin.

[vohveli]

Narttu nosti katseensa toiseen tuon purskahtaessa nauruun. Ja lopulta se olikin hiekassa kieriskellessään kastautunut meriveteenkin. Minchian kasvoilla oli vain outo ilme, miettiessään mikä harmaata oikein vaivasi. Stab ei silti sanonut mitään. Ehkä se oli vain jotenkin mielenvikainen tai jotain? Ruveta nyt räkättämään tyhjästä.
'Tyhjää sitä läiskitään?'
Pennun hämmästynyt ilme muuttui vielä hämmästyneemmäksi ja kulmat olivat niin kurtussa kuin pystyi. Todellakin se taisi olla mielenvikainen.
"Oletko sokea? Tapoin sen jättitorakan joka on..." keltainen katsoi tassuihinsa, mutta torakka oli kaonnut. Missä se oikein oli? Narttu hamuili katsellaan sitä - turhaan.
"...Se meni jo jonnekkin"

[lickke]

Narttu köhi, nyt meinasi jo tukehtua nauruun.
"Torakkaa? Mitä ihmeen torakkaa. En minä ainakaan mitään nähnyt", Beatrice köhi yhä hieman, öh, pennulla ei tainnut olla kaikki kotona?
Se meni jo jonnekkin... Hah, sitä ollut edes olemassa, Biitti ajatteli. Pentu näytti kyllä hämmästyneeltä, miksi lie? Koirasuden toinen kulma nousi hieman. Vähän epäilyttävä tämä pentu. Ensin sanoo jonkun apuriksi ja sitten läiskii maata ja sanoo että tappaa jättitorakkaa. Hienoinen huoli häivähti tuon sisällä. Ehkei pentu ollutkaan ihan kunnossa? Näki kenties näkyjä?

[vohveli]

[Ääkääk, sori. Ei ole missään välissä löytynyt aikaa roolaukselle D8]

Mitä ihmeen torakkaa?
"Oletko sokea?" narttu tiuskaisi. Miten se pystyi olemaan näkemättä järjettömän kokoista torakkaa. Ties mikä mutaatio sekin oli. Pentu tuhahti ja hamuili katseellaan edelleen sitä öttiäistä. Vaan, kadonnut mikä kadonnut. Ehkä se oli kaivautunut hiekkaan tai jotain. Jokatapauksessa, ei Stab rupeaisi sitä etsiskelemään. Ties vaikka se olisi myrkyllinen.
Donian kulma oli jostain syystä noussut koholle. Miten joku oikeasti pystyi olemaan noin sokea? Senhän pentu tiesi, ettei se oikeasti sokea ollut. Olihan se Stabinkin nähnyt ja kaikkea... Se jopa katsoi suoraan päin. Ja se oli nähnyt että keltianen oli mäiskinyt tassullaan jotain.
Mutta entä jos se vain aisti ne jotenkin? Mutta torakkaa se ei ollut aistinut. Tai... jotain.

[lickke]

"Ihan kuules hyvin vielä näen. Jollet sitä jo huomannut kun sinun värisikin näen. Olet keltainen pääosin.", narttu naurahti. Pentu oli hieman outo. Näkiköhän se näkyjä? Voi raukkaa.

Koirasusi rapsutti kylkeään ja haukotteli, yawnn~ Biittiä alkoi jo väsyttää. Nopeasti Beatrice loikkasi kauemmas, metsiä kohti. Vesi oli kastellut tuon vasemman takajalan ja narttu lipaisi kielellään sitä.
"YÄÄH. SUOLAISTA!", donia huudahti ja sylkäisi nopeasti ja alkoi yskiä vettä pois. Hyi yök.

[vohveli]

[Mitvit, luulin jo vastanneeni tähän ]

Pentu ei enää kiinnittänyt huomiota toisen tekemisiin. Kyllä, se näki, sanoihan se Stabinkin olevan keltainen. Miten se ei sitten ollut nähnyt torakkaa, vaikka oli nähnyt nartun koittavan tappaa sitä?
Eijei, tämä ei mitenkään kelvannut pienille aivoille. Olisiko se mahdollista, että tuo olisi nähnyt näkyjä? Ei se kyllä voinut olla. Mutta toisaalta, minchia ei edes ollut tuntenut sitä torakkaa tassuillaan.
Ei, ei se kävisi. Narttu ei halunut sitä. Katse oli lasittunut, ja se katsoi kauas kaukaisuuteen. Vaikkakin, tuo ei tiedostanut katsovansa mitään. Se vain mietti, miksei toinen ollut nähnyt sitä torakkaa...

[lickke]

[Njuu ^^)]

Hiljaista. Liian hiljaista. Suden puolikas oli lopettanut yskimisen, kun ei mausta tuntunut pääsevän eroonkaan. Pentu tuijotti. Pelottavaa. Biitti nousi ja lähti kävelemään pentua ympäri, pysähtyen lopulta tuon nenän eteen, ja tökäten tuota otsaan.
"Maa kutsuu, pentuseni", donia sanoi ja hymyili ystävällisesti.

[Öww, lyhyt]